Terveiset Kutturasta on humoristinen, dystooppinen kertomus kahtiajakautuneesta Suomesta. Siinä rikas etelä ja köyhä pohjoinen ovat ajautuneet vastakkain, kun palvelut ja väki ovat pakkautuneet etelän kasvukeskuksiin. Kun Helsingin herrat päättävät laittaa rajat kiinni estääkseen maaltamuuton, julistautuu Pohjois-Suomi itsenäiseksi. Seurauksena on sisällissota.
Kirjan päähenkilöinä seikkailevat Pohjoisen joukkoja johtava saamelainen Oula, helsinkiläinen, sotaelokuvansa katsonut alikersantti Jesse Purola ja jyväskyläläinen toimittaja Aino Riski, joka raportoi sotatilanteesta.
Idea on Heikkisen tarinan herkullisinta antia. Vaikka asetelma on kirjassa kärjistetty, sen taustalla on näkökulma, jota ei liikaa suomalaisessa nykykirjallisuudessa käsitellä. Sen mukaan pelimerkkejä ei jaeta tasan Etelä- ja Pohjois-Suomen asukkaiden kesken. Tarinassa työpaikkojen keskittäminen kasvukeskuksiin, päätäntävallan siirtäminen ”etelän herroille” ja teollisuuden voittojen valuttaminen ulkomaille on tehnyt pohjoisesta luontoreservaatin, jossa ihmisten mahdollisuudet elää ja vaikuttaa elämäänsä on näivetetty. Värikkään, satiirisen tykityksen läpi paistaa vahva aluepoliittinen kannanotto.
”Valtaväen väkivalta nyppii raadoista hampaatkin, jos epäilee niistä saatavan markkinahintaa. Niin tapettiin myös South Central ja Compton. […] Sitten tehtaat siirrettiin Los Angelesista halpatuotantomaihin. Kuten Salcomp Kemijärveltä. Lapin sahat. Marjanpoiminta. Seuraavaksi pakeni yhteiskunta. Helsinki pakotti Inarin ja Utsjoen yhteen. Maa-alaa niillä on puolen Tanskan verran. Silti Tanskassa on yhdenksänkymmentä kahdeksan kuntaa. Helpompi on Lapista löytää pilvenpiirtäjä kuin julkinen virka.”
Kirja on nokkelasti kirjoitettu ja tarina etenee vauhdikkaasti. Kirja nojaa paljon ideaansa – paikoin liikaakin. Ajoittain kirjoittaja jopa tuntuu sokaistuvan ideastaan ja näkökulmastaan ja sortuvan yhteiskunnallisesti kantaaottavan fiktion kirjoittajan helmasyntiin, paasaukseen.
”Näistä laitoksista lähetetään parikymppisiä langanvärvääjiä joka puolelle maailmaa pelastamaan alkuperäiskansoja. Niin eksoottista pusikkoa ei Borneolla tai Väli-Amerikassa kasva, etteikö sen varjoissa alasti murheitaan tanssiva intiaaniheimo saisi Helsingin opiskelijan lyömään tahtia. Suomessakin tällainen pusikko olisi.”
Mielestäni kirjan henkilöhahmot jäävät osin etäisiksi. Hahmot on rakennettu liioitellun karikatyyrimäisiksi ja stereotyyppisiksi, ja tämä on varmasti lajityypillinen valinta. Kuitenkin mieltä jää kaivelemaan, miltä tarina olisi näyttänyt, jos henkilöhahmoja olisi hieman syvennetty tai jos niille olisi suotu hieman yllättävämpiä roolituksia.
Esimerkiksi mystifioitu, ”villi saamelaismies” Oula ammentaa kaikista – no, mystifioidun, ”villin saamelaismiehen” kliseistä. Toimittaja-Ainon ihastuminen ”villiin poromieheen” niin ikään vesittää mahdollisuuksia terävöittää Ainon hahmoa. Olisiko sittenkin ollut radikaalimpaa valita päähenkilöille hieman yllättävämpiä piirteitä ja kohtaloita?
Heikkisen ratkaisuilla ja aineksillakin kirja on kaiken kaikkiaan viihdyttävä ja idea mainio. Sen näkökulma on erittäin tervetullut ja tyyli omaleimainen. Se ei ole kirjalle ihan vähän.
Mikko-Pekka Heikkinen: Terveiset Kutturasta
Johnny Kniga, 2012
268 s.
Sivumerkkejä 