Jayne Anne Phillips: Murhenäytelmä

Todelliseen rikokseen pohjautuva Murhenäytelmä sijoittuu 1930-luvun laman aikaan Yhdysvalloissa. Park Ridgen kaupungissa Illinoisin osavaltiossa leskeksi jäänyt kolmen lapsen äiti Asta Eicher alkaa kirjeenvaihtoon hurmaavalta vaikuttavan herrasmiehen kanssa. Pian Cornelius Piersonina esiintyvä mies jo kosii Astaa, joka talousvaikeuksissa kamppailevana, kohteliaasta kirjekaverista viehättyneenä yksinhuoltajana suostuu tarjoukseen. Muutamaa viikkoa myöhemmin koko Eicherin perhe löytyy raa’asti murhattuna. Kirja keskittyy tapahtumiin ennen ja jälkeen rikoksen. Se kuvaa Eicherin perheen kuvitteellista ja todellista elämää ja kuolemaa, murhien rikostutkintaa ja mediamylläkkää tapahtumien ympärillä.

murhenaytelma

Phillipsin teos on samanaikaisesti karmiva ja tiukasti otteessaan pitävä. Itselleni kirjan murhatapaus oli ennestään tuntematon. Pian jo huomasin kuitenkin etsiväni lisätietoja tapauksesta internetistä. Siinä mielessä kirja onnistui herättämään ja pitämään yllä ainakin minun kiinnostukseni.

Eicherin perheen tarinan kehyskertomuksena on kuvitteellisen henkilön, Tribune-lehden toimittajan Emily Thornhillin ja valokuvaajan Eric Lindstromin tarina. Parivaljakko matkaa rikospaikalle raportoimaan oikeudenkäynnistä. Erityisesti Thornhill kiinnostuu perheestä myös henkilökohtaisesti eivätkä erityisesti perheen lasten kohtalot jätä häntä rauhaan.

Ei, minä otan sen itse. Minulla on pitkät työpäivät enkä ollut etsimässä itselleni koiraa, mutta onhan niin, ettei ihminen aina tiedä mitä etsii.”

Kirja yrittää hahmotella kuvaa myös murhaajasta, kertoen hänen perhehistoriastaan ja psykologisoiden taustojen ja myöhempien tapahtumien yhteyttä. Perimmäiset motiivit ja selitykset rikokselle jäävät kuitenkin pimentoon.

Vaikka tarinan taustalla on tositapahtuma, tekee kerronta tarinasta välillä jopa sadunomaista. Esimerkiksi romanttinen dialogi Emily Thornhillin ja pankinjohtaja William Malonen välillä tavoittaa paikoin hyvinkin siirappisia sävyjä ja on jollain tapaa ristiriidassa kylmän, raa’an rikostarinan kanssa. Toisaalta, sadunomaisuus tuntuu välillä olevan myös ikään kuin kirjallinen keino paeta raakaa todellisuutta. Tämä ajatus herää erityisesti lukiessa tarinaa perheen lasten näkökulmista.

Tositapahtumiin perustuvissa tarinoissa haasteena on usein valinta sen suhteen mitä kertoo, mitä jättää kertomatta ja keitä henkilöitä tarinaan ulottaa. Kirjailija Jayne Anne Phillipsin ratkaisu on sekoittaa luovasti totta ja tarua, todellisia ja keksittyjä henkilöitä. Välillä on haastavaakin seurata milloin tarina kuvaa todellisia tapahtumia, milloin ollaan kuvitelmissa. Kun tarinan tietää tositapahtumiin perustuvaksi, huomaan lukijana kaipaavani tätä selkeää erontekoa faktan ja fiktion välillä jatkuvasti.

Phillips on itse kertonut kuulleensa rikostarinasta pienenä äidiltään ja jääneensä siitä lähtien pohtimaan sitä. Rikos on selvästi jäänyt kummittelemaan kirjailijan mieleen. Lukiessa tuntuu, että Phillips on tässä romaanissa halunnut juurta jaksain terapoida myös itselleen rankan rikoksen, lapsuudesta tutun kammottavan tarinan.

’Et sinä olisi voinut heitä pelastaa.’ Niin sinä olet sanonut minua lohduttaaksesi. Mutta minä olisin voinut pelastaa heidät. Monet meidän kaupungissamme olisivat voineet pelastaa heidät, ja minun on sanottava se, sillä kaikkien on tunnustettava se.”

Tarinassa keskitytään paljon itse rikokseen. Kirjasta löytyy jopa aitoja kuvia rikoksen uhreista, tekijästä ja tapahtumapaikoista. Se ei kuitenkaan ole pelkästään rikosromaani tai rekonstruktio kylmäävästä murhasta. Kirjailija onnistuu myös, ainakin pilkahduksin, tavoittamaan jotain kuvaamastaan ajasta. Kertoja asettuu selvästi perheenäidin, Asta Eicherin, puolelle ja kuvaa 1930-luvun yhdysvaltalaisen naisen asemaa. Siinä asemassa talousvaikeuksien kanssa kamppailevalla, perhettään yksin elättävällä naisella ei ole kovin suurta valikoimaa vaihtoehtoja elämässään.

Kun kirjailija kerran on päättänyt sekoittaa faktaa ja fiktiota, olisin itse mielelläni lukenut rohkeampiakin ja pidemmälle vietyjä pohdintoja ajan sukupuolirooleista, vaikkapa sitten romanttisten osioiden ja kuvitelmien kustannuksella.

Jayne Anne Phillips: Murhenäytelmä
Quiet Dell
Tammi, 2014

Suom. Kersti Juva
584 s.
Kansi: Jussi Kaakinen

Yksi kommentti artikkeliin ”Jayne Anne Phillips: Murhenäytelmä

  1. Paluuviite: Jayne Anne Phillips: Kiuru ja termiitti | Sivumerkkejä

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s