Elina Hirvonen: Kun aika loppuu

Elina Hirvosen uusin romaani Kun aika loppuu liikkuu jossain määrin samojen teemojen äärellä kuin Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät. Hirvosen teos sijoittuu lähitulevaisuuden Helsinkiin, noin parinkymmenen vuoden päähän.

kun-aika-loppuu

Laura Anttila on ilmastonmuutokseen perehtynyt tutkija ja valveutunut äiti. Hänen tyttärensä, tiedostava Aava työskentelee lääkärinä Somaliassa. Molemmat ovat keskellä tärkeitä töitään, kun he kuulevat, että joku ampuu Lasipalatsin katolta ihmisiä.

Kun aika loppuu kuvaa kipeästi vanhemman voimattomuutta tilanteessa, jossa lapsi tekee jotain pahaa. Se kuvaa läheisten syyllisyydentuntoja ja pohdintoja siitä, olisiko voinut tehdä vielä jotain. Samalla se osuu hyvin tähän aikaan, kertoen uhkaavasta ympäristökatastrofista ja yksinäisyydestä. Tarina kerrotaan äidin ja tyttären suulla. Isä jää taustalle. Perheen poika, Aslak, on kertojana vain muutaman kerran ja tällöinkin etäisenä.

Mielestäni ei yleensä ole reilua verrata saman kirjailijan teoksia toisiinsa. Kuitenkin on pakko mainita, että pidin erittäin paljon Hirvosen edellisestä, Kauimpana kuolemasta-romaanista. Siksi odotin Hirvosen uutukaista innokkaasti.

Mitä jos aika loppuu? kirjassa kysytään. Mitä jos se loppuu nuorelta, perheeltä, koko maailmalta? Yksityinen – perheen – tarina, jossa on jo liian myöhäistä tehdä mitään, kiedotaan sinänsä hienosti yleisempään – koko ihmiskuntaa koskettavaan tarinaan, jonka suhteen ei ihan vielä ole liian myöhäistä toimia. Toivo ihmiskunnan toimimisesta ympäristökatastrofin edessä tuntuisi tässä mielessä olevan eräänlainen teoksen teema.

Eheä maailma ei tarvitse puolelleen ketään, tuhoutuvan pelastamiseen tarvitaan jokaista.”

Kieli on vaivatonta ja soljuvaa. Hirvonen onnistuu kirjoittamaan ahdistavasta aiheesta myös kauniisti. 

Vihaan julkista itkemistä juuri siksi. Julkiset murheenilmaukset ovat mahdollisia vain, jos taustalla oleva suru on tarpeeksi vähäpätöinen ja jokapäiväinen, sellainen, minkä voi kertoa kaikille vailla yksin jättävää häpeää.”

Olen viime aikoina huomannut yhä useammin kaipaavani lukemiltani romaaneilta oivalluksia, yllätyksiä, säröjä. Niitä jäin kaipaamaan myös tämän teoksen kohdalla. Hirvosen teos on ammattimaisesti kirjoitettu ja se on toisaalta sen ongelma. Puitteet ovat kunnossa, mutta huomaan kaipaavani myös kerrontaan jonkinlaista ”epätäydellisyyttä”. Teoksen päähenkilöt ovat monella tapaa hukassa, mutta silti näkökulmat ja ajatukset tarjoillaan hyvin valmiina ja ennalta-arvattavina – paikoin latteinakin.

’Et sinä voi määritellä, mitä tulevaisuus kenellekin tarkoittaa. Kulttuurit ovat niin erilaisia. Ihmiset voivat olla onnellisia, vaikka…’

’…heillä ei olisi mitään? Älä viitsi. Maailman vanhin ja laiskin tapa puhdistaa huono omatunto. Ooh, ihanat, onnelliset ja köyhät villit!’”

Täällä ihmiset vaarantavat oman henkensä pelastaakseen naapurin lapsen ja jatkavat hyökkäysten ja pommi-iskujen jälkeen elämäänsä, opettavat kotona lapsia lukemaan ja palaavat torille myymään hedelmiä ja kalaa. He kulkevat pää pystyssä, seuraavat mitä ympärillä tapahtuu, keskustelevat politiikasta ja elämästä katse kirkkaana, pysähtyvät ihailemaan auringonlaskun kultaamaa kaupunkia ja nauravat monta kertaa päivässä.”

Kirjaa lukiessani jäin pohtimaan hieman samaa kuin Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät-kirjan kohdalla. Kirja kertoo isoista, tärkeistä asioista, joiden pitäisi järisyttää – mutta jostain syystä kirja ei iske minua luihin ja ytimiin, en liikutu.

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu
WSOY, 2015
251s.
Kansi: Ville Tietäväinen

2 kommenttia artikkeliin ”Elina Hirvonen: Kun aika loppuu

  1. Itse liikutuin paljonkin kyseistä teosta lukiessani, tai tarkemmin sanottuna koin paljon erilaisia tuntemuksia ja välillä piti pysähtyä lukiessa, kun asiat nousi niin pintaan. Pidin kirjasta todella paljon. Tämä tuli täysin yllätyksenä, koska kirjailijan ensimmäisestä kirjasta, ”Että hän muistaisi saman”, en taas pitänyt ollenkaan. Nyt ”Kun aika loppuu” -teoksesta lumoutuneena haluan lukea myös tuon ”Kauimpana kuolemasta”. Niin, ja itsellenikin tuli lukiessa mieleen Jussi Valtosen ”He eivät tiedä mitä tekevät”. Mielestäni ne suuret asiat näissä molemmissa teoksissa eivät liity edes ympäristön tuhoutumiseen tai ihmiskunnan tulevaisuuteen, vaan siihen mitä on ihmisen sisällä, mitä meissä tapahtuu ja miten pienetkin asiat voivat vaikuttaa jopa kauas tulevaisuuteen.

    Tykkää

    • Niinhän se on, että kirjat ovat aina myös lukijoidensa näköisiä :). Hienoa, että koit tämän koskettavana, itsellä jäi etäisemmäksi. Ja kiinnostava myös tuo näkökulma, että kirja kääntää katseen ihmiseen itseensä. Olen myös lukenut ”Että hän muistaisin saman”, joskin tosi kauan sitten. Eniten pidin kyllä tuosta ”Kauimpana kuolemasta”, suosittelen!

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s