Helen Macdonald: H niin kuin haukka

”Surun arkeologia ei ole järjestelmällistä. Pikemminkin se on maan kääntämistä lapiolla, niin että esiin ilmaantuu sellaista mikä on unohtunut. Päivänvaloon nousee yllättäviä asioita: ei vain muistoja vaan myös mielentiloja, tunteita, aiempia tapoja tarkastella maailmaa.”

Helen Macdonald lapioi surua H niin kuin haukka -romaanissaan isolla lavalla. Omaelämäkerrallisessa teoksessa tutkija Helen menettää äkkiä isänsä ja meinaa musertua surun alle. Lapsuudessaan haukankasvattajan ammatista haaveillut ja sittemmin haukkoihin työkseenkin perehtynyt Helen päättää toteuttaa pitkäaikaisen unelmansa. Hän hankkii nuoren kanahaukan, jota alkaa kesyttää ja kouluttaa haukkametsästykseen kotonaan Cambridgessä. Mabeliksi nimeämänsä haukan kesyttämisestä tulee Macdonaldille pakkomielle. Samaan aikaan pelottavan ja kiehtovan eläimen kesyttämisestä tulee taistelu, joka näyttäytyy välillä mahdottomana tehtävänä.

Hniinkuinhaukka

H niin kuin haukka oli viime vuoden kirjatapauksia, eikä varmastikaan vähiten sen erilaisia kirjallisuuden lajeja sekoittavan muotonsa vuoksi. Kirja luokitellaan takakannessa suomalaisittain hieman harhaanjohtavasti tietokirjaksi, englanninkielinen nonfiction-termi kuvannee teosta paremmin. Se on omaelämäkerrallinen, minä-muotoinen romaani, joka sekoittaa kaunokirjallisia tarinankerronnan keinoja tietoaineistoon. Lukija saa aimoannoksen haukka- ja haukkametsästystietoutta, mutta tietokirjan sijaan se kallistuu mielestäni selvästi omaelämäkerrallisen romaanin puolelle.

Romaani tarjoaa näköalan vanhaan brittiläiseen perinteeseen, haukkametsästykseen. Macdonaldin omien muistojen ja tarinan rinnalla kulkee myös Macdonaldin käsissä surullisen muotokuvan saava, 1900-luvun alkupuoliskolla elänyt brittikirjailija ja niin ikään haukankasvattaja T.H. White. Whiten tarina oman Gos-haukkansa haastavasta koulutusyrityksestä kulkee sujuvasti Helenin haukkasavotan rinnalla, ja White näyttäytyy eräänlaisena mentorina Helenille.

Helenin ja haukan tarina on kauniisti kirjoitettu ja kiireetön. Suru-uutisen jälkeen kirja keskittyy kuvaamaan Helenin ja haukan suhdetta, eikä tarina rönsyile sivupoluille. Keskittymistä yhteen asiaan alleviivaa päähenkilön eristäytyminen haukan kanssa kahden. Helen sulkee muun maailman – työnsä ja ihmiset – ulkopuolelle lähes täysin, keskittäen kaiken surulta jäävän energian Mabelin kouluttamiseen ja metsästystreeneihin. Kotona haukka ja Helen katselevat televisiota, ja Helen tarjoilee haukalle raadonjämiä pakastimestaan. Eristäytyminen muusta maailmasta korostaa, että huolimatta siitä, millainen tukiverkko on ympärillä, surunsa jokainen käsittelee lopulta yksin.

”[…]’kuvitelkaa, että koko teidän perheenne on samassa huoneessa. Niin, joka ainoa. Kaikki rakkaanne. Sitten huoneeseen astuu joku ja mottaa teitä kaikkia nyrkillä vatsaan. Joka ainoaa. Täysillä. Jokainen makaa lattialla. Ymmärrättekö? Niinpä teihin kaikkiin sattuu aivan yhtä paljon, mutta omalta tuskaltaan ei pysty tuntemaan kuin täydellistä yksinäisyyttä.”

Macdonald yrittää kesyttää villieläintä. Asetelma huokuu tietenkin ilmeistä symboliikkaa surun selättämisestä. Lisäksi se houkuttelee pohtimaan eettisiäkin kysymyksiä ihmisen luontosuhteesta ja oikeudesta kesyttää villejä luontokappaleita. Helen tuntee ihailua ja kunnioitusta haukkaa kohtaan, mutta villieläinlajin kesyttämistä kotieläimeksi kirjassa ei juuri problematisoida.

Kirjaa lukiessa tulee tunne, että se on teos, joka kirjailijan on ollut pakko kirjoittaa, jotta hänen elämänsä voi jatkua. Vaikka Macdonald on haastatteluissa (esimerkiksi Helsinki Lit -tapahtumassa ja Helsingin Sanomissa) korostanut teoksensa pohtivan myös ihmisen yhteyttä luontoon, ja luontosuhteen merkitystä erityisesti nykymaailmassa, jäi tämä pohdinta ainakin minulle etäiseksi.

Päällimmäisenä mieleeni jäikin, että kirja on ennen kaikkea matka ihmiseen itseensä, ja surevan ihmisen pään sisälle. Surun kuvauksena teos on älykäs, henkilökohtainen ja anteeksipyytelemätön. Surun tunteisiin voinee suurin osa lukijoista samaistua, mutta jokaisen suru on aina omanlaisensa, kokijansa oma.

”Kun elämä on hajalla, ihminen pakenee. Mutta aina ei juosta poispäin, joskus juostaan avuttomana kohti.”

***
Blogi osallistuu tänä vuonna rinnakkain Helmet 2016– ja Helmet 2017 -lukuhaasteisiin. Osallistun tällä kirjalla Helmet 2017 -lukuhaasteeseen #5 (kirjassa liikutaan luonnossa).

Helen Macdonald: H niin kuin haukka
H is for Hawk
Suom. Irmeli Ruuska
2016, Gummerus
376 s.
Kansi: Chris Wormell

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s