Tommi Kinnunen: Lopotti

Tommi Kinnusen esikoinen Neljäntienristeys teki minuun niin suuren vaikutuksen, että kynnys tarttua Kinnusen toiseen romaaniin, Lopottiin, oli suhteellisen korkealla. Olin jopa hieman pettynyt kuullessani, että Kinnusen toinen jatkaa Neljäntienristeyksen hahmoilla. Olisin janonnut taitavalta kertojalta jotain aivan uutta. Tämä ei toki tarkoita, etteikö Löytövaaran suvusta riittäisi kerrottavaa. Jos jonkun esikoisteoksen hahmoista elämää piti jatkaa, olen iloinen, että se oli juuri Helenan.

Helena on Löytövaaran pariskunnan, Lahjan ja Onnin, sokea tytär, joka lähetetään nuorena sokeainkouluun kauas kotoa Kuusamosta Helsinkiin. Sokeainkoulussa Helenalle opetetaan taito sulautumaan joukkoon, unohtaa oma erityisyys. Myöhemmin hän tapaa Karin, jonka kanssa menee naimisiin ja jonka kanssa yhteiset unelmat perhe-elämästä pikkuhiljaa murenevat.

Helena, kirjan minäkertoja, on teoksen selkeä päähenkilö. Toisena päähenkilönä – muutama vuosikymmen myöhemmin – on Tuomas, Helenan veljenpoika. Tuomas, jättää seksuaaliseen suuntautumiseensa heräilevänä nuorukaisena niin ikään kotiseutunsa ja suuntaa yliopistokaupunki Turkuun. Isossa kaupungissa rakentuu pala palalta oma identiteetti. Pian löytyy mies, Osku, jonka kanssa suhde etenee kohti perheen perustamista. Unelmat yhteisestä lapsesta kuitenkin romuttuvat. Helena ja Tuomas lähentyvät tarinan edetessä toisiaan paitsi sukulaisina myös kohtalotovereina.

Yhtenä päähenkilöitä yhdistävänä teemana on lapsettomuus.

Kai sinä ymmärrät, että tässä asunnossa se paikka, josta piti tulla lastenhuone, on vieläkin kaikuva ja tyhjä? Minä olen kalustanut sen omilla päätöksilläni ja viihdyn siellä hyvin. Ei elämässä ole kyse siitä, että on onnellinen.”

Päähenkilöille yhteistä on myös kokemus ulkopuolisuudesta. Tuomas ja Helena joutuvat molemmat jatkuvasti määritellyiksi yksittäisten piirteidensä vuoksi ulkopuolisten toimesta. Molemmat jättävät (omasta tahdostaan tai pakotettuina) ahtaat raamit asettavan suvun jännitteet taakseen, ainakin näennäisesti, mutta vain huomatakseen, että uudessa vapaudessakin vankilat pysyvät.

Kinnusen kerronta on kirkasta ja kieli solisee, aivan kuten esikoisteoksessakin. Tarina etenee pikemminkin kohtauksittain kuin juonivetoisesti. Erityisesti Helena kasvaa uskottavaksi ja koskettavaksi hahmoksi, jolla elämä ei aina mene niin kuin toivoa saattaisi.

Koska Kinnusen kaksi teosta kiertyvät saman suvun jäsenten ympärille, niitä on vaikea olla vertaamatta toisiinsa. Mielestäni Lopotti ei itsenäisenä teoksena seiso yhtä vahvasti omilla jaloillaan kuin esikoisteos. Neljäntienristeyksestä tuttu vahva, Suomen historiaan ja aikaansa sidotun suvun dynamiikan kuvaus ei enää toisella kertaa tunnun niin vaikuttavalta.

Kinnusen taito on konstailemattomassa kielessä, joka onnistuu tiivistämään elämänmakuisia, tunnistettavia häivähdyksiä inhimillisyydestä, ihmisestä heikolla hetkellä, epätäydellisyydestä. Siksi Lopotkin tarina kosketti, vaikka se ei itselläni yltänyt aivan Neljäntienristeykseen verrattavaan lukuelämykseen.

Osallistun kirjalla Helmet2016-lukuhaasteeseen #49 (vuonna 2016 julkaistu kirja).

Tommi Kinnunen: Lopotti
2016, WSOY
354s.
Kansi: Kuusamon valokuvaamon arkisto, Martti Ruokonen

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s