Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista

Viime vuoden Finlandia-voittaja sukeltaa 1800-luvun alun Helsinkiin ja tunnetun arkkitehdin ajatuksiin. Arkkitehti Carl Ludvig Engel (1778– 1840) saa 1800-luvun alkupuolella tehtäväkseen suunnitella – ei enempää eikä vähempää – Helsingin. Suomesta on vastikään tullut suuriruhtinaskunta Venäjän vallan alle. Hallitseva Venäjän keisari kutsuu Berliinissä asuvan Engelin suunnittelemaan vuoden 1808 suurpalossa pahoin vaurioituneen kaupungin jälleenrakentamisen.

Viikilä

Engelille tehtävä on kiinnostava, mutta päätös myöntyä siihen ei synny aivan äkkiseltään. Helsinki näyttäytyy Engelin silmissä pikkukylänä, eikä ammatillisesti kovin kiinnostavana paikkana. Toisaalta Berliinissäkään töitä ei ole riittävästi tarjolla, joten hän suostuu pestiin.

Tarina sijoittuu vuosien 1816–1840 välille. Romaani kirjaa arkkitehdin ajatuksia tältä ajalta. Alunperin kuuden vuoden pituiseksi arvioitu työurakka venähtää, kun takapajuisesta Suomesta löytyykin Engelille lisää suunniteltavaa ja työt vievät mennessään.

Kaupunki oli jo herännyt ja odotti käsiäni. Ne olivat ensin takaraivoni takana piilossa, sitten rintakehäni päällä ristissä. Merkillisen vaatimattomat kädet ollakseen vastuussa kaupungin rakentamisesta.”

Engelin pohdinnat on kirjoitettu yöpäiväkirjan muotoon, eräänlaisiksi lyhyiksi, kuulaiksi ajatelmiksi. Niistä muodostuu nimensä mukaisesti siveltimenvetoja, pintaraapaisuja, mikä on sekä teoksen vahvuus että heikkous. Eräänlaiset siveltimenvedot ovat kaunis ja kiinnostava tapa kertoa tarinaa, sillä ne tarjoavat (kertojan itsensä sanoin) ”ajatuksia vailla yleisempää merkitystä”. Toisaalta niiden kautta on vaikea päästä ihon alle.

Teos on Viikilän esikoisromaani. Hän on aiemmin tullut tunnetuksi runoilijana. Kieli onkin runollista, häkellyttävän kaunista. Engelistä piirtyy omanarvontuntoinen, asemansa Helsingin rakentajana tiedostava henkilö. Lämpöä hahmoon tuo kuvaus perheestä, erityisesti sairastelevasta Emilie-tyttärestä, mutta Engel jää muuten henkilönä etäiseksi ja näyttäytyy hieman itseriittoisena.

Ehrenström on nimennyt pienen kadunpätkän minun mukaani. Ludviginkatu. Mikäpäs siinä. Sijainti on melko hyvä ja täytyy olla kiitollinen. Saa nähdä odottaako häntä itseään pidempi katu kuin tämä Ludvigin.”

Kirja tuo mielenkiintoista näkökulmaa Helsinkiin ja sen arkkitehtoniseen historiaan. Viikilä hyödyntää oivallisesti arkkitehtuuria myös kielikuvissaan. Kaupunki tuntuu hengittävän Engelin tahtiin.

Ehrenström oli nerokas huomioidessaan asemakaavassaan Helsingin tuulisen luonteen, ei vastutanut sitä vaan käytävöi tuulen syvälle kaupunkiin. Varsinkin suomalaiset tuntuvat nauttivan tuulesta, jossa voi olla suuremman armoilla tarvitsematta kohdata toista ihmistä. He tarvitsevat puhurin, koska vaativat niin paljon toisiltaan. Minulle vastaantulija on usein yhdentekevä hatunnosto.”

Tämä on kirkontekijän ensimmäinen ja täkein oppi. Piirrä kirkkosi niin, että siihen jää enemmän hiljaisuutta kuin rakennusainetta.”

Virkkeet ovat harkittuja ja huoliteltuja. Höyhenenkevyet ajatelmat eivät ehkä järisytä todenmakuisuudellaan, mutta kaunis ja eheä kokonaisuus niistä syntyy.

Erityishuomion ansaitsee Jenni Noposen kaunis kansi.

Osallistun kirjalla Helmet2017-lukuhaasteeseen #10 (kirjan kansi on mielestäsi kaunis).

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista
2016, Gummerus
215s.
Kansi: Jenni Noponen

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s