J. K. Rowling: Paikka vapaana

Harry Potterin menestyksekkään velhosaagan luojana J.K. Rowlingilla oli konservatiiviset kirjallisuuspiirit vakuutettavanaan, kun hän muutama vuosi sitten julkaisi ensimmäisen ”aikuisten romaaninsa”. Vastaanotto oli ristiriitainen. Harry Potterien koko sarjan (!) lukeneena tartuin ilolla Rowlingin Paikka vapaana -romaaniin. Lopputulos riemastutti ja vihastutti.

Ensin riemastumisesta. Paikka vapaana on kertomus jokseenkin tavanomaisesta brittiläiskylästä, Pagfordista, jossa yllättävä kuolemantapaus sysää liikkeelle tapahtumaketjun, joka paljastaa paikallispolitiikan läpimädät rakenteet ja juonittelut, ja purkaa asukkaiden kiiltokuvamaisten perhesuhteiden kulissit. Tämän se tekee hellyttävän tragikoomisesti – tältä ainakin aluksi vaikuttaa.

Juoni lähtee liikkeelle paikallisvaltuuston jäsenen, Barry Fairbrotherin kuolemasta, joka tapahtuu äkillisesti golfkentällä. Alkaa spekulointi ja suhmurointi siitä, kuka saa Fairbrotherin paikan valtuustossa. Rowlingin läpileikkaus Pagfordin kylään tapahtuu mittavan henkilögallerian avulla.

Rowling vaikuttaa todella tahtovan purkaa koko pikkukylän dna:n emmerdalemaisella pieteetillä. Hersyvä henkilökavalkadi muodostuu niin keskiluokkaisesta kunnallispolitiikan kermasta kuin moniongelmaisten, köyhien asukkaiden lähiöistä. Löytyy elämäänsä pitkästyneitä keskiluokkaisia perheenäitejä ja vaimojaan pettäviä aviomiehiä, pönäköitä miesselittäjä-pikkupoliitikkoja, vanhempiaan ja yhteiskuntaa vastaan kapinoivaa nuorisoa, sekä esimerkiksi korkeasti koulutettu, toisen polven maahanmuuttajataustainen lääkäri. Löytyy myös teini-ikäinen Krystal, joka yrittää pitää kasassa kotia, huolehtia taaperoikäisestä pikkuveljestään Robbiesta ja suojella edellisiin kykenemätöntä päihdeongelmaista äitiään. Lisäksi tavataan myös muun muassa perheen asioita hoitava sosiaalityöntekijä ja kaukaisempia sukulaisia.

Kaikki henkilöt liittyvät jollain tavalla paikallispolitiikkakuvioihin, joko suorasti tai epäsuorasti. Pagfordin kylä on jakautunut hyväosaisiin ja köyhään ongelmalähiöön, mikä tietenkin heijastuu politiikantekoon.

Henkilöt ja heitä esittelevät kohtaukset ovat kirjan alkupuoliskolla koko teoksen herkullisinta antia. Karikatyyrimäiset hahmot ovat liioiteltuja, mutta silti niin tunnistettavia oikeasta elämästä.

Kukaan ei olisi havainnut Shirleyn sisimmässä poreilevaa ja kuohuvaa iloa, kun Howard oli huoneessa. He olivat esittäneet toisilleen ainoastaan sellaisia toteamuksia, jotka olivat yllättävän kuolemantapauksen yhteydessä hyvien tapojen mukaisia, kunnes Howard oli mennyt suihkuun. Tokihan Shirley oli tiennyt – kun he siirtelivät kliseitä välillään edestakaisin kuin helmitaulun helmiä – että Howardin täytyi olla yhtä haltioissaan kuin Shirley, mutta moisten tunteiden ilmaiseminen ääneen, kun kuolema leijui yhä tuoreeltaan ilmassa, olisi ollut verrattavissa ilkosillaan tanssimiseen ja rivouksien huutamiseen.”

Itseäni Harry Pottereissa on aina kiehtonut eniten juuri henkilöhahmot ja niiden kuvailu, se on selvästi Rowlingin taitolaji. Paikka vapaana -romaanissa henkilöitä on kuitenkin niin paljon, että pakostikin osa jää etäisemmiksi. Mieleeni jäivät parhaiten Pricen perhe, valtuutetuksi pyrkivä, perhettään terrorisoiva Simon-isä ja isäänsä vastaan kapinoiva Andrew-poika, Krystal perheineen sekä toisaalta menehtyneen Barry Fairbrotherin hyvä ystävä, lääkäri Parminder Jawanda.

Juonellisesti kirjassa on toimivia käänteitä, jotka pikkuhiljaa alkavat murentaa päällisin puolin siloisen pikkukylän idylliä. Hersyvä asenne henkilöihin lupailee tragikoomiikkaa paikallisvaikuttamiseen ja nimbyilyyn käpertyvän keskiluokan kustannuksella – eli jonkinlaista purevan humoristista yhteiskuntakritiikkiä? Ei sittenkään. Yhteiskuntakritiikkiä – esimerkiksi peribrittiläistä luokkarakennetta kohtaan – Rowling ehkä esittääkin, mutta se banaali ja inhorealistinen tapa, jolla hän sen tekee, lopulta vihastutti.

Vakavat juonenkäänteet ovat tuttuja toki jo Harry Pottereista. Paikka vapaana -romaanissa päähenkilöiden kohtelu on kuitenkin sellaista luokkaa, että ainakin itse luin sitä pöyristyneenä. Jos inhottavan loppukohtauksen on tarkoitus herätellä lukijaa pohtimaan yhteiskunnan mädäntyneisyyttä, siinä onnistutaan, mutta kaikkea muuta kuin voimaannuttavasti. Kyynisyys voi olla tyylikeinona tehokas. Minut se kuitenkin tässä tapauksessa jätti täysin kylmäksi. Jos Rowling ei välitä hahmoistaan tämän vertaa, miksi minun pitäisi?

Osallistun kirjalla Helmet2017-lukuhaasteeseen #12 (politiikasta tai poliitikosta kertova kirja).

J. K. Rowling: Paikka vapaana
The Casual Vacancy
Suom. Ilkka Rekiaro
2012, Otava
543s.
Kansi: Mario J. Pulice (suunnittelu), Joel Holland (piirros)

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s