Joyce Carol Oates: Sisareni, rakkaani

Pohjois-amerikkalaisessa kirjallisuusperinteessä tuntuu olevan oma lokeronsa todellisuuteen perustuvien, erityisen inhottavien murhatapausten innoittamille tarinoille. Joyce Carol Oatesin Sisareni, rakkaani on sellainen. Tarinan taustalla on Yhdysvalloissa 1990-luvulla järkyttänyt lapsimissi JonBenet Ramseyn murha, joka ei ikinä aivan kokonaan ratkennut. Rikoksesta epäiltiin useita henkilöitä aina tytön vanhemmista ja isoveljestä lähiseudun tunnettuun pedofiiliin asti.

Oatesin romaanin suhde esikuvaansa on epämääräinen. Tapaukseen viitataan, mutta Oates irtisanoutuu kuitenkin heti kirjan alussa siitä ja korostaa oman tarinansa olevan täysin fiktiivinen. Silti ainakin itse luin kirjaa jonkin aikaa todellisiin tapahtumiin perustuvana ja Oatesin tulkintana tapahtumista. Siksi suhtauduin lukemaani hieman varautuneesti. Fiktion nimissä voi tehdä mitä vain, mutta rohkeiden tulkintojen tekeminen todellisista, elossa olevista ihmisistä tuntuu silti rajulta, ja hieman mässäilevältä. Jos kuitenkin malttaa lukea Oatesin teosta fiktiona, tarjoaa se osuvaakin ajankuvausta julkisuuden läpiruotimasta rikoksesta.

Sisareni, rakkaani on hyytävä tarina kammottavasta rikoksesta. Tarinan keskiössä ovat nuori luistelijalupaus Bliss Rampike, tämän vanhemmat – erityisesti tyttärensä onnistumisista elävä äiti – ja isoveli Skyler, joka toimii tarinan kertojana. Kirjassa 19-vuotiaaksi ehtinyt Skyler kertaa kymmenen vuoden takaisia muistojaan tapahtumista, jotka ovat jättäneet jälkensä koko perheeseen, erityisesti Skyleriin. Tuolloin hänen vasta 6-vuotias siskonsa löytyi kuolleena perheen kotoa. Mitä tapahtui ja kuka on syyllinen? Skyler kysyy, eikä lukija voi olla varma siitä, ettei tämä tiedä vastauksia.

Jännitteinen dynamiikka perheen sisällä tulee esille jo varhaisessa vaiheessa tarinaa. Isä Bix Rampike on uraohjus, joka ei ole aivan uskollinen vaimolleen Betseylle, joka puolestaan hukuttaa pettymyksensä avioliitossaan lapsiinsa ja näiden sparraukseen. Aluksi paukkuja on pistetty Skylerin urheilijanuraan, mutta kun se kaatuu loukkaantumiseen, on Blissin vuoro.

”Takaisin jäälle! Voitteko uskoa? Ei vain kerran vaan neljästi talvella 1991-92 mami halusi välttämättä viedä minut ”kokeilemaan” uudestaan, sillä mami uskoi kiihkeästi amerikkalaiseen opinkappaleeseen: Jos et onnistu ensimmäisellä kerralla, yritä, yritä uudestaan! – kohottava kehotus joka alunperun esitettiin saksaksi Auschwitzin portin yläkamanassa, jollei sitä sitten ollut kaiverrettu Danten ajan italiaksi Helvetin porteille.”

Erityisesti lasten suhteessa äitiinsä on jotakin häiritsevää. Suomennoksessa hyytävyyttä korostaa esimerkiksi lasten tapa kutsua äitiään ”mamiksi” (joka lienee käännös englannin mommysta).

”Nämä kaksi mamia olivat olemassa enemmän tai vähemmän samaan aikaan, samassa talossa. Kuin pienet veistetyt hahmot ilmapuntarissa- ’korkeapaine’, ’matalapaine’ – aina kun toinen mami ilmestyi, toinen pysyi piilossa. Mutta vain poissa näkyvistä.”

Oatesin kerrontatyyli on teoksen mielenkiintoisinta antia. Teksti on poukkoilevaa, muun muassa lukuisten pitkien alaviitteiden ja eräänlaisen metatekstin vuoksi. Oates myös leikittelee typografiatyyleillä ja fonttikoolla. Tekstikikkailut ilmentävät tarinan ja sen päähenkilöiden nyrjähtäneisyyttä. Teksti sisältää myös käsinkirjoitettuja osioita, mikä tekee yli 700-sivuisesta teoksen lukemisesta hieman kakofonista. Epätasaisesta tekstityylistä huolimatta kerronta pitää lukijansa hyvin otteessaan ja on paikoin suorastaan upeaa.

Skylerin lisäksi kertojanääni on myös kirjailijalla itsellään ja hän ilmaantuukin ajoittain puhuttelemaan päähenkilöitä tai lukijaa.

”Myönnä pois, Sky: et osaa lopettaa tätä kohtausta. Et siedä sitä enää hetkeäkään pitempään, mutta et osaa myöskään lopettaa sitä. Joudut leikkaamaan nopeasti toiseen kohtaukseen, mutta silloin epäileväinen lukija huomaa, ettei amatöörikirjailija kykene käsittelemään materiaaliaan silloin kun se muuttuu liian tuskalliseksi.”

Palataan vielä Oatesin tarinan ja sen esikuvan vertailuun. Kirjan alun disclaimerista huolimatta Oatesin Blissin ja JonBenet Ramseyn tapaukset muistuttavat hyvin paljon toisiaan. Blissin perhe tuo mieleen esikuvansa perheen. Tässä tarinassa Bliss harrastaa luistelua, kun taas JonBenet Ramsey tunnettiin lapsimissinä. JonBenetin tapauksessa syyllistä ei ainakaan aivan varmasti saatu selville, mutta Oates esittää omassa tarinassaan syytöksen. Missä sitten menee faktan ja fiktion raja tässä tarinassa?

Vaikka faktojen lainaaminen fiktion ainekseksi ei ole mitenkään uusi tapa tehdä kirjaa, käy Oatesin kirjan kohdalla niin, että väkisinkin jää pohtimaan, onko se kannanotto kuuluisan rikostapauksen syylliseen.

Sillä kannanotto se on. Oates kritisoi selvästi lapsen esineellistämistä ja valjastamista vanhempien unelmien kantojuhdaksi. Hän osoittaa sormellaan myös amerikkalaista viihde- ja urheilubisnestä. Oates arvostelee lapsella rahastamista ja esineellistämistä, mutta syyllistyykö hän itse samaan kirjoittaessaan hieman mässäilevänkin kirjan kammottavasta lapseen kohdistuvasta rikoksesta? Mikä erottaa Oatesin kertomuksen sosiaalipornosta? En ole ihan varma.

Oates on tunnettu traagisten naiskohtaloiden kertojana. Kosto: rakkaustarina (2010) oli voimakas ja herättelevä kirja seksuaalisesta väkivallasta ja naisiin kohdistuvasta kaksinaismoralismista. Sisareni, rakkaani ei yllä samalle tasolle yhteiskuntakritiikissään, mutta kerronnallisesti se on taidokas teos.

Osallistun kirjalla Helmet2017-lukuhaasteeseen #15 (kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen).

Joyce Carol Oates: Sisareni, rakkaani
My sister my love
Suom. Kaijamari Sivill
2008, Otava
Kansi: Chev Wilkinson, Getty Images

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s