Joyce Carol Oates tuntuu kirjailijana löytävän tarinoidensa päähenkilöiksi aina mitä traagisemmat naiskohtalot. Tai sitten kyse on näkökulmavalinnasta, ja hyvinkin feministisestä sellaisesta: Oatesin naiset ovat aina jollain tapaa ympäröivän yhteisönsä silmätikkuja ja lopulta sen uhreja.
Kosto: Rakkaustarina (2010) seksuaalista väkivaltaa ja sen vaikutuksia paitsi uhrille myös koko yhteisölle. Tarina on rankka kuvaus sukupuolten välisen epätasa-arvon maailmasta. Sisareni, rakkaani (2008) puolestaan kuvaa nuoren tytön viattomuutta ja perhettä, joka ei sitä kestä.
Paitsi naiset, Oatesin tarinoiden keskiössä on siis lähes aina myös ympäröivä yhteiskunta tai yhteisö, kuten perhe, kylä tai vaikkapa media.
Blondin päähenkilönä on – ei enempää eikä vähempää – filmitähti ja ikoni, Marilyn Monroe, tai oikeammin nainen roolihahmon takana, Norma Jeane Baker. Kuten Sisareni, rakkaani -teoksessa, myös tässä Oates sekoittaa faktaa ja fiktiota, ja muistaa kirjata alkuun vastuuvapauslausekkeen. Hän hyödyntää lukuisia elämäkertoja ja on tehnyt paljon taustatyötä Marilynista mutta sanoo kirjoittavansa fiktiota. Hän esimerkiksi ilmoittaa, että ”Marilynin lukuisista rakastajista, terveysogelmista, aborteista, itsemurhayrityksistä ja esiintymisistä Blondissa kuvataan symbolisesti vain harvoja ja valittuja.” Alun ”disclaimerin” jälkeen Oates antaakin sitten palaa.
Tarina lähtee liikkeelle Marilynin lapsuudesta. Kuvaus elämäänsä pettyneestä ja katkeruuttaan pieneen tyttäreensä purkavasta Gladys-äidistä on karua. Samanaikaisesti Norma Jeanen ihailema isä on jossain kaukana poissa, läsnä vain valokuvana. Äidin jouduttua psykiatriseen hoitolaitokseen Norma Jeane ajautuu orpo- ja sijaiskotien kierteeseen. Elsie ja Warren Pirigin sijaiskodissa Norma Jeanen lapsuus viimeistään loppuu. Norma Jeanen kasvaminen naiseksi on liian iso pala sinänsä ottotyttäreensä kiintyneelle Elsiellekin. Suhde kasvattivanhempiin toimii esinäytöksenä siihen, mitä on oleva Norma Jeanen tulevaisuus: miesten halun ja naisten ihailunsekaisen kateuden kohde.
Elokuvien maailmaan Norma Jeanen on tutustuttanut yllättäen äiti, joka vei tytärtään hyvinä päivinä elokuviin ja työskenteli itsekin elokuva-alalla, leikkaajana. Valokuvaajan äkättyä Norma Jeanen hän päätyy ensin kansikuvatytöksi ja muun muassa Miss Alumiinituotteeksi ja Miss Paperituotteeksi. Tunnettuuden myötä tie aukenee myös elokuvamaailmasta.
Käännekohta on Norma Jeanen muuntautuminen Marilyn Monroeksi.
”Se ei ollut mikään oikean ihmisen oikea nimi. Se oli rooli jota minun oli määrä esittää, ja toivoin että osaisin esittää sitä ylpeänä. Asfalttiviidakon ensimmäisen julkisen esityksen jälkeen kuultiin kuitenkin yhä uudelleen kysymys: Kuka on tuo blondi? I. E. Shinn oli paikalla vastaamassa: ’Kukako? Minun asiakkaani ’Marilyn Monroe’.’”
Oates kuvaa Marilynin tarinaa monen eri kertojan äänellä, paikoin hyvinkin rajusti ja tirkistelevästi. Vahva teema on Marilynin kaipuu rakkauteen. Kirja kuvaa seikkaperäisesti ja rivostikin tämän suhteita. Se sisältää lukuisia tarinoita hänen poikaystävistään ja seksuaalisista kokemuksistaan. Ensimmäisen kerran Norma Jeane päätyy naimisiin jo nuorena.
Monet miehistä kuvataan vain nimimerkkeinä nimien sijaan. Heitä ovat esimerkiksi Entinen baseball-tähti tai Kirjailija. Tai Presidentti. Oman osuutensa saa nimittäin myös presidentti John F. Kennedy, jolla tiettävästi oli suhde näyttelijättäreen. JFK kuvataan tarinassa erityisen rujona ja oksettavana hahmona, siloitellun julkisuuskuvansa vastakohtana siis. Hän näyttäytyy miehenä, jolla on valtaa ja joka käyttää sitä saadakseen haluamansa.
Suhteiden lisäksi paljon tilaa Oatesin kirjassa saa Marilynin lapsen kaipuu. Ammatillisesti hänestä piirtyy esiin oikutteleva mutta taitava näyttelijä.
Lähes 1000-sivuinen järkälettä rytmittää leikittely fonteilla ja välistyksillä, aina hieman riippuen siitä, kuka toimii kertojana. Tämä tekee lukukokemuksesta rosoisen ja hyppelehtivän. Samalla lukija kuitenkin pysyy hereillä. Tekstityylittely myös sopii hyvin faktan ja fiktion sekoitteluun.
Oatesin kirjoissa maailma ei ole useinkaan – erityisesti naisille – kovinkaan kiva paikka. Blondi herättää ristiriitaisia tunteita. Se näyttää Marilynin suloisena, ihailtuna, kilttinä ja herkkänä tyttönä, ja samalla kokemuksenjanoisena, mainettaan älykkäämpänä ja taitavana näyttelijänä. Kirja ei pyytele anteeksi tai yritä maalata tähdestään siloiteltua kuvaa vaan kohtelee päähenkilöään aika armottomasti. Kirja esimerkiksi tarjoaa hyvinkin suoran tulkinnan Marilynin kuoleman syistä, vaikka todellisuudessa monet seikat ovat kiistanalaisia.
Riistääkö kirjailijakin Norma Jeanea, tai Marilynia, kuten kaikki muutkin tämän matkan varrella tuntuvat tekevän? On vaikea sanoa, miten hyvin Oates tavoittaa Marilynin ”todellisen minän” ja ajatukset, mutta iholle tämä Marilyn ainakin tulee.
”Minä en kai koskaan uskonut, että ansaitsin elää. Niin kuin muut ihmiset. Tunti tunnilta minun oli perusteltava uudelleen oikeuteni elää. Kaipasin sinun suostumustasi.”
Osallistun kirjalla Helmet2016-lukuhaasteeseen #22 (kirjassa mukana Marilyn Monroe, syntymästä 90v.).
Joyce Carol Oates: Blondi
Blonde
Suom. Kristiina Drews
2001, Otava
943s.
Kansi: Milton H. Greene Archives Inc.
Sivumerkkejä 