Pirjo Hassisen Populalla on harvinaisen selkeä esikuva ja teema. Teos sijoittuu Suomeen, jossa puhaltavat äärioikeistolaiset tuulet ja jossa kannatustaan nostaa rasistinen populistipuolue Popula puoluejohtajansa Jukka Kalmarin luotsaamana. Hassisen kirja on julkaistu vuonna 2012 eli pian perussuomalaisten vuoden 2011 eduskuntavaalien ”jytkyn” jälkeen.
Tarinan pääosassa on keski-ikäinen, työtön harrastelijataiteilija Pirjo, joka saa eräänä päivänä päähänsä marssia Ateneumiin ja sotkea kuuluisan taiteilijan teoksia tussilla. Teko on sekoitus protestia vallitsevaa taidekäsitystä ja kulttuurielitismiä kohtaan sekä pettymystä omaan elämään ja omien unelmien murentumiseen. Pirjon naapurissa asuu portsarina toimiva Perttu, joka käy katsomassa muistisairasta äitiään hoivakodissa. Kun Perttu – nimikirjaimillaan P. A. H. A – sitten eräänä iltana höykyttää hankalaa asiakasta, saa hän potkut työstään. Pirjo ja Perttu kokevat jonkinlaista sielunjen sympatiaa toisiaan kohtaan.
Katkeroituvat, hukassa olevat sielut löytää myös Popula-puolue, joka innostuu Pirjon korkealentoisen taide-elitismin kritiikiksi tulkitsemastaan protestista ja näkee Pertussa uskollisen uuden jäsenen. Puolueen johtaja Jukka Kalmari pestaa Pertun autokuskikseen ja jonkinlaiseksi juttukaveriksi. Pirjolle on tarjolla tukea protestin oikeuskäsittelyssä.
Toisaalla seurataan Pirjon tyttären Ritan ja tämän perheen elämää. Rita yrittää tasapainoilla puolisonsa Villen ja tämän Etelä-Afrikasta adoptoidun tyttären Tuulian välissä, eikä aivan löydä paikkaansa sieltä. Tuulia puolestaan lähentyy Pirjon kanssa. Tarinassa toisiinsa törmäilevät arvomaailmat, ajatukset ja ihmissuhteet.
Populan yhteys Suomen poliittiseen tilanteeseen ilmestymisensä aikoihin (ja edelleenkin) on ilmeinen. Tarinan puolueen esikuva on ilmiselvästi perussuomalaiset ja sen johtaja Kalmari on kovin timosoinimainen hahmo. Teos kuvaa maailmaa, jossa heppoiset ja älyllisesti laiskat populistiset perustelut uppoavat kansaan kuin kuuma veitsi voihin, ja jossa rasismille ja äärioikeiston väkivallalle annetaan tilaa. Se kuvaa muutosta asenteissa ja tunnelmissa, jotka tätä tilaa ovat venyttäneet.
”Rita ei ollut itse ollut näkemässä sitä, kuulemassa ratasten pienenpieniä naksahduksia, muutoksia käsityksissä ja ilmeissä. Düsseldorfissa ollessaan Rita oli lukenut uutisensa suurista saksalaislehdistä ja netistä, eikä niissä mikään, mikä oli vasta aavistelua ja pahoin pelkäämistä, ylittänyt uutiskynnystä, sillä mikä uutinen oli suomalaisten uusi vihainen ilme? Sillä Visa Fors sanoi, että ihmisistä oli tullut vihaisia.”
Popula ei tarjoa maailmanselityksiä, mutta kommentoi yksinäisyyden, syrjäytymisen ja näköalattomuuden kokemusten yhteyttä niihin askeliin, joita ihminen ottaa ääriajattelun suuntaan. Pertun kohdalla nämä askeleet nopeutuvat rytinällä. Tarina kulminoituu inhottavaan ja liioiteltuun loppukohtaukseen, joka ei anna hirveästi toivoa tulevaisuudelle. Toisaalta se jättää myös odottamaan jatkoa tarinalle, niin ”seinään pysäytetyltä” se tuntuu. Sittemmin Hassinen onkin julkaissut tarinalle eräänlaisen itsenäisen jatko-osan, Kalmarin.
Hassinen on oiva ”tavallisten”, arkisten ihmisten kuvaaja ja siinä vahva.
”Ville oli pettynyt kokonaispakettiin, jonka oli, Ritassa saanut. Kukaan ei saanut toista ihmistä syliinsä kuin vastasyntynyttä vauvaa. Mukana tulivat aiemmat kumppant, vanhemmat, kotitausta niin pitkälle kuin se ikinä puheessa kuului.”
Kerronta on mutkatonta ja hienostelematonta. Jos juoni tuntuukin välillä alleviivaavalta ja hätiköidyltä, päähenkilöiden arkisissa kohtaamisissa on luontevuutta ja uskottavuutta senkin edestä.
Osallistun kirjalla Helmet2016-lukuhaasteeseen #46 (alle 18-vuotiaan suosittelema kirja).
Pijo Hassinen: Popula
2012, Otava
318s.
Kansi: ei mainittu
Sivumerkkejä 