Ville Kivimäki: Murtuneet mielet – Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939–1945

Suomen sodista on kirjoitettu monenlaisia kirjoja, muttei juurikaan tällaisia. Ville Kivimäen Murtuneet mielet kertoo ”tärähtäneistä kehoista”, sotilaiden mielenterveyden ongelmista. Tietokirja perustuu Kivimäen tekemään väitöskirjaan.

On silti syytä kysyä, sisältyykö ’kansallisesti’ ymmärrettyyn historiankirjoitukseen elementtejä, jotka ikään kuin tutkimusta ohjaavana tiedostamattomana pohjavirtauksena ovat sulkeneet pois piiristään sodan konkreettisen väkivallan ja sen psyykkiset seuraukset yksilölle.”

Kivimäen laajan, sekä laadullista että määrällistä materiaalia sisältävän tutkimusaineiston päälähteenä on käytetty suomalaisten sotilaiden talvi- ja jatkosodan aikaisia potilaskertomuksia. Lisäksi Kivimäki hyödyntää esimerkiksi sotilaiden jälkeensä jättämiä kirjoituksia.

Kivimäen aineisto paljastaa sotilaiden laajan psyykkisten vaurioiden kirjon. Oireet ovat olleet moninaisia, esimerkiksi univaikeuksista masennukseen ja ahdistusoireisiin, monet myös oireilivat fyysisesti. Kivimäki tuo esille, että huolimatta moninaisista psyykkisistä ongelmista, sotilaat eivät usein saaneet riittävää tai oikeanlaista hoitoa. Vaikka sotapsykiatriaa harjoitettiin jo tuolloin laajasti, eivät hoitomuodot tai diagnoosit aina vastanneet sotilaiden todellisia tarpeita.

Kivimäen mukaan aluetta on ylipäätään tutkimuksessa laiminlyöty. Hänen löydösten mukaan sotilaiden psyykkisiä oireita ei juuri ole tutkittu osana sodan vaikutuksia yleensä, vaan pikemminkin oireilua on selitetty yksilöiden taustoilla ja luonteenpiirteillä.

Paradoksaalista tässä oli se, että vaikka sotaneuroosit olivat sivistyneen yhteiskunnan ongelma, niille olivat psykiatrien mukaan alttiita juuri kaikkein matalimman sivistystason yksilöt […]”

Toisaalta psykiatrien lausunnoissa viitattiin esimerkiksi sosiaalidarwinismiin ja rotuoppiin: mieleltään sairastuneisiin viitattiin esimerkiksi heikompana aineksena. Vaikka nämä suuntaukset tuntuvat tänä päivänä hätkähdyttäviltä, ne olivat vallalla olevia teorioita tuona aikana, Kivimäki muistuttaa.

Kivimäen mukaan sotapsykiatrian tilannetta kuvaa se, että vaikka lyhytkestoisia traumoja voitiin sodasta johtaa myös niin sanottuihin tavallisiin miehiin ja sotilaisiin, pidempikestoiset psykiatriset häiriöt johdettiin sotilaan perimään ja esimerkiksi matalaan älykkyystasoon.

Kivimäki tunnistaa myös vallalla olleet vahvat sukupuoliroolit, jotka korostivat miesten – ja erityisesti sotavoimissa palvelevien miesten – vahvuutta.

Merkittävää on myös Kivimäen havainto, että psyykkisten sairauksien vuoksi hoitoon pääsi vain murto-osa todellisesti apua tarvitsevista. Hoitomuotoina olivat esimerkiksi shokkihoito ja erinäiset sähköhoidot.

Kivimäki tarkastelee aineistoaan ansiokkaasti ja paljastavasti historiallisen ja ajan ideologisten suuntausten valossa. Hän kiinnittää esimerkiksi huomiota aineistonsa sotaan liittyviin puhetapoihin ja havaitsee, että sodan vertauskuvissa brutaaliin väkivaltaan viittaavat kielikuvat puuttuvat lähes tyystin. Sen sijaan sodasta puhutaan pikemminkin kollektiivisilla ylätermeillä, kuten ”taisteluina kansakuntien välillä”. Tällainen puhetapa peittää alleen sodan kauheudet ja siten jättää vähän tilaa sotilaille uhreina tai ylipäätään inhimillisinä, tuntevina ihmisinä.

Psyykkiset murtumiset eivät tietenkään sinällään riittäneet aiheuttamaan kulttuurista traumaa, mutta silti niiden paljastama mielettömyys, raaka väkivalta ja miehinen haavoittuvuus uhkasivat sodankäynnin perustana olleita kollektiivisia merkityksiä.”

Siinä missä kuolemat ja fyysiset loukkaantumiset voitiin rinnastaa sotasankaruuden ja ”uhrivalmiuden ilmentymiksi”, ”sodasta johtuneet psyykkiset murtumiset uhkasivat jäädä sodan väkivallan tyhjiksi symboleiksi, joilla ei ollut muuta sisältöä kuin itse mielettömyys.”

Kivimäen teos on äärimmäisen mielenkiintoista luettavaa. Se purkaa ansiokkaasti ja valottaa sotahistoriassa vähän tutkittua ja vähäiselle huomiolle jäänyttä, mutta sitäkin tärkeämpää osa-aluetta. Väitöskirjasta ja tieteellisestä tekstistä huolimatta kirja on suhteellisen helppolukuinen. Se sai vuonna 2013 Tieto-Finlandia-palkinnon.

Kivimäen teos on tärkeä teos suomalaisen sotahistorian kirjoituksessa. Se tuo esille ääntä, joka ei aiemmin juuri ole tullut kuuluviin suomalaisessa sotahistoriankerronnassa. Olisi jo aikakin uudistaa tuota kollektiivista kertomusta ja siitä puhumisen tapaa: sankaruuden tai nationalististen myyttien lietsomisen sijaan olisi syytä siirtyä puhumaan enemmän siitä, mitä sota tekee siinä mukana oleville ihmisille, ja miten se jättää aina jälkensä, paitsi sotilaisiin itseensä, myös heidän mukanaan kokonaisiin sukupolviin.

Osallistun kirjalla Helmet2016-lukuhaasteeseen #14 (historiaa käsittelevä tietokirja).

Ville Kivimäki: Murtuneet mielet – Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939–1945
2013, WSOY
403s.
Kansi: Mika Tuominen

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s