Miika Nousiainen: Maaninkavaara

Miika Nousiainen taitaa tavallisen perheen tarinan ja karikatyyrimäisen suomalaisen miehen perikuvan. Maaninkavaarassa Huttusen perhettä koettelee tragedia, kun lahjakas juoksijapoika katoaa ruotsinlaivalta. Martti-isä, Sirkka-äiti ja Heidi-tytär joutuvat jatkamaan elämää ilman Jarkkoa. Erityisesti Martti-isästä kasvaa tarinassa koskettava surija. Koska tytär Heidi epäilee isänsä kykyä jaksaa elämää ilman Jarkkoa, hän aloittaa vastahakoisesti juoksuharrastuksen ja suostuu isänsä valmennettavaksi. Pian isä kuitenkin hurahtaa treenaamaan Heidiä liikaa. Tämä taas yrittää epätoivoisesti juosta isänsä surua pois.

Minä en petä. Isä saa olla minusta ylpeä. Ehkä se pääsee jaloilleen Jarkon jäljiltä. Ei ehdi murehtia, kun kaikki aika menee valmentamiseen. Minä juoksen isän masennuksesta.”

Nousiaisen kirjassa on rankan aiheensa vuoksi ainekset suurille tunteille ja pillitykselle. Teema on koskettava. Tarina kerrotaan kuitenkin sen verran karrikoiden ja humoristisestikin, että aivan kyynelkanavia ei saada auki. Nousiainen tavoittaa hyvin fyysisyyteen surunsa hukuttavan miehen tunteet ja olemuksen. Martissa on jotain hyvin liikuttavaa ja tunnistettavaa.

Tämäkin aamu, niin tyypillistä. Kello on vasta kuusi. Laiva tulee kymmeneltä, mutta isän maailmassa aikaisin herääminen on kunnollisuutta. Se oli sitä aikaa kun mies oli kuuteen mennessä kaatanut hehtaarin metsää ja nainen paistanut kuusi pellillistä karjalanpiirakoita.”

Samalla Martti ei henkilönä ihan kauheasti kehity tarinan edetessä vaan samoja karrikoituja asenteita ja piirteitä alleviivataan eri esimerkein jo hieman raskasvetoisuuteen asti. Yllätysten sijaan tarina jää hieman toistamaan itseään.

Heidistä Nousiainen onnistuu saamaan hyvin irti nuoren siskon olemusta, kasvavan ihmisen, joka suojelee vanhempiaan ja yrittää turhaan kompensoida itsellään perhettä kohdannutta menetystä. Sirkka-äiti jää aika lailla täysin Martin ja Heidin välisen dynamiikan ja suhteen varjoon.

Isälle hiljaisuus sopii. Se on harjoitellut äidin kanssa viikkojen hiljaisuuksia ja tottunut odottamaan, että toinen unohtaa. Se ei tajua, ettei asioita voi jättää sopimatta. Ei ymmärrä, että hiljaisuus ei ole rauha. Hiljaisuus on aina sotaa.”

Kertojana vuorottelevat Heidi ja Martti – samantapainen kerrontatyyli on tuttu monista muistakin Nousiaisen kirjoista. Kerrontatyyli toimii ja tekee lukemisesta miellyttävää.

Humoristisesta otteestaan huolimatta varsinkin loppu on tarinassa surumielinen.

Osallistun kirjalla Helmet2017-lukuhaasteeseen #32 (kirja on inspiroinut muuta taidetta).

Miika Nousiainen: Maaninkavaara
2009, Otava
351s.
Kansi: Markus Pyörälä

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s