Svetlana Aleksijevitš: Sodalla ei ole naisen kasvoja

On oikeastaan käsittämätöntä, miten vähän sotakirjoja on kirjoitettu naisten näkökulmasta, ainakaan muuten kuin naisista sotien uhreina. Onneksi sellaisen tarjoaa Svetlana Aleksijevitš. Aivan kuten kirjan otsikkokin sanoo: sodalla ei ole naisen kasvoja.

Teos kertoo neuvstoliittolaisten naisten kokemuksista taisteluissa Saksaa vastaan toisen maailmansodan aikana.

Kirja rakentuu Aleksijevitšin lukuisille haastatteluille ja muulle materiaalille. Se ilmestyi ensimmäisen kerran jo vuonna 1988. Sodanvastaista viestiä välittävä teos kiellettiin Neuvostoliitossa. Viime vuonna suomennettu uusi versio teoksesta on alunperin vuodelta 2004. Aleksijevitš on täydentänyt uutta teostaan aineistolla, joka on joko sensuurin tai muun karsinnan takia jäänyt alkuperäisteoksesta pois.

Aineisto koostuu haastatteluista, muistiinpanoista ja keskusteluista. Kirja on oikeastaan hieman tutkimuksenomainen, sillä se sisältää paljon myös Aleksijevitšin omia pohdintoja ja tulkintoja.

Kirja kertoo toiseen maailmansotaan osallistuneista naisista, jotka siis todella osallistuivat myös taisteluihin. Tämäkään ei ole itsestäänselvyys: sotakuvastomme ja tarinamme näyttävät naiset useimmiten joko sodan uhreina, sotilaiden kotona odottavina vaimoina ja äiteinä tai lottina. Ainakin minulle tuli yllätyksenä, että naisia tosiaan oli mukana sotimassa, asevoimissa. Aleksijevitšin teos tarjoaa näkökulman, jota ei juuri historiankirjoituksessa ole nähty.

”Miehen ääni on kertonut meille kaiken, mitä tiedämme sodasta. Me kaikki olemme miehisten käsitysten ja miehisten tunteiden vankeja. Miehisten sanojen. Naiset ovat aina vaienneet.”

Miksi naiset lähtevät sotaan? Millainen sota oli naisten kokemana? Aleksijevitš kysyy. Haastatteluissa naiset kertovat sodan yksityiskohdista, sävyistä, väreistä, äänistä, tuoksuista, tuntemuksista – yksityiskohtia olemisesta ja elämisestä – vaikkapa kauneudesta epäinhimillisen keskellä.

”Minua ahdistaa ja minut tekee levottomaksi aivan toinen kysymys: mitä ihmiselle tapahtui siellä. Mitä hän siellä näki ja oppi? Mitä hän ymmöärsi elämästä ja kuolemasta? Omasta itsestään? Kirjoitan tunteiden historiaa… Sielun historiaa… En sodan ja valtioiden historiaa ja sankareiden elämäkertoja vaan sellaisen pienen ihmisen historiaa, joka tavallisesta elämästä syöstynä tempautuu valtavan, eeppisen tapahtuman syövereihin. Suureen historiaan.”

Kirja tuo ansiokkaasti esille naisten moninaiset roolit rintamalla. Aleksijevitš halusi haastatella eri sotilasammateissa toimineita naisia, koska arveli jokaisen katselevan sotaa oman toimensa näkökulmasta.

Naisten tarinat ovat – jopa heidän, jotka eivät pysty kertomaan paljoa – eläväisiä ja todella mielenkiintoisia. Romaanin kirjasta tekee myös erittäin sujuva kieli. Monella tapaa kirja vie lähemmäs sotaa kuin perinteiset sotaromaanit. Se tuo vahvasti esiin sodan arjen, joka ei ole täynnä loisteliaita sankarikertomuksia tai edes pelkästään traagisia ihmiskohtaloita vaan myös kaipauksia ja muistoja. Huomionarvoista on myös, miten monet naisista kuvaavat ylpeyttä lähteä mukaan taisteluun.

Teosta lukiessa jäin pohtimaan hieman sen sukupuoliroolitusta. Stereotyyppinen naiskäsitys leimaa naiset pehmeiden arvojen puolestapuhujiksi. Aleksijevitšin teossa paikoin korostuvat juuri tällaiset ”pehmeät” arvot ja havainnot – karrikoiden: tunteet ja tuoksut. Toisaalta, teos ei kiellä etteikö tällaisia arvoja ja havaintoja voisi olla myös miesten kertomissa sotatarinoissa – niitä ei vain kukaan kerro.

Koska teoksen aiheena on naiset sodassa, tulee väkisinkin mieleen myös seksuaalirikokset, joita todennäköisesti myös Aleksijevitšin haastattelemat naiset ovat kohdanneet. Näitä tarinoita kuullaan Aleksijevitšin teoksessa kuitenkin poikkeuksellisen vähän. On epätodennäköistä, etteikö niitä olisi tapahtunut – seksuaalista väkivaltaa ja ahdistelua sotavoimissa oli varmasti. Jäin pohtimaan onko näihin kokemuksiin liittyvä häpeä kuitenkin ollut monelle haastateltavista liian suuri ja ehkä siksi moni tarina ja tapahtuma jää tässäkin teoksessa piiloon.

Valkovenäläinen Aleksijevitš sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2015. Sodalla ei ole naisen kasvoja on vahvasti sodanvastainen teos, joka kyseenalaistaa sodan mielettömyyttä. Teos kertoo naisista, oikeastaan tytöistä jotka joutuvat kasvamaan aikuisiksi liian nopeasti ja karulla tavalla.

”’Haluatteko tietää, mitä onni on? Minä kerron… Se on sitä, kun löytää kuolleiden joukosta elävän ihmisen […]’”

Teos on ehdoton suositus ihan kaikille. On jo aikakin, että sotatarinoista tuodaan esille inhimilliset tarinat, vaikutus tavallisiin ihmisiin. Aleksijevitšin teos on tärkeä puheenvuoro – huuto – niiden puolesta.

Osallistun tällä kirjalla Helmet 2017 -lukuhaasteeseen #23 (käännöskirja).

Svetlana Aleksijevits: Sodalla ei ole naisen kasvoja
Suom. Pauli Tapio
2013, Tammi
417s.
Kansi: Markko Taina / Sovfoto, Getty Images