Juha Itkonen: Minun Amerikkani

Matkakertomus on hämmentävä kirjallisuustyyppi. Siihen sisältyy aina ikään kuin lupaus (uhkaus?) siitä, että kirja on kirjoittajansa subjektiivinen kokemus. Sellaisenaankin se voi olla – ja usein onkin – hyvin valistunut, kirjoittajan pitkään maatuntemukseen tai reissukokemukseen perustuva kokemus kohdemaasta. Lukemissani matkakirjoissa, jotka muuten taitavat olla kaikki miesten kirjoittamia, en äkkiseltään osaa nimetä yhtään naisen kirjoittamaa, ei useinkaan ole ollut myöskään kovin selkeää rakennetta, vaan ne ovat pikemminkin päiväkirjamaisia ajatusvirtauksia. Kolmas yhdistävä piirre on, että niissä usein tuntuu olevan jokin pyrkimys kertoa jotain matkakohteen yhteiskunnasta, ihmisistä ja kulttuurista.

Nämä kolme piirrettä yhdistyvät myös Juha Itkosen Minun Amerikkani -kirjassa. Jo alussa Itkonen toteaa, että kirjan lähtökohtana ei ole kokonaisvaltainen kuvaus (Pohjois-)Amerikasta tai amerikkalaisuudesta vaan että tarinassa vain ”annetaan mennä”, sen kummemmin suunnittelematta. Se on siis Itkosen subjektiivinen näkemys Pohjois-Amerikasta, eikä pyrikään tyhjentäväksi yhteiskunta-analyysiksi. Amerikka on Itkoselle tärkeä, sen huomaa ja sen hän kertookin. Paljon siellä reissanneena ja vaihto-opiskelleenakin maa on Itkoselle selvästi läheinen.

Olen kirjoittanut Amerikan lähes joka kirjaani.”

Päiväkirjamaisuutta korostaa Itkosen kerrontatapa. Itkonen kertoo useista eri reissuistaan Amerikkaan pohdiskelevasti, omia tunteita ja ajatuksia reflektoiden. Reissuilla Itkonen on itsekseen tai kollegan kanssa, mutta perhe kulkee mukana puhelimen päässä. Reissuilla hän yöpyy muun muassa ”Lauran ja Saskan” luona, jotka ovat tietenkin Helsingin sanomien toimittajapariskunta Laura ja Saska Saarikoski.

Vaikka Minun Amerikkani ei pyri maailmanselityksiin, yhteiskunnallista pohdintaa siinä piisaa. Luonnollisesti siksikin, että kirjan matkat ajoittuvat aikaan vähän ennen Donald Trumpin valintaa presidentiksi, ja vähän sen jälkeenkin. Tämä lienee innoittanut Itkosta myös kirjan kirjoittamiseen. Itkonen – toimittaja toiselta ammatiltaan – vierailee Trumpin ja muidenkin poliitikkojen vaalitilaisuuksissa ja seuraa Trumpin vaalikampanjaa tiiviisti esimerkiksi Iowassa ja sittemmin vaalivoittoa Washingtonissa.

Trumpin valtaannousu ja siihen liittyvä epäuskon Itkonen dokumentoi reflektoiden paljon omia tuntemuksiaan. Analyysi Trumpin suosiosta ei iske kovin syvälle ja välillä se tuntuu hieman pinnalliselta ja paatokselliselta. Itkosen on vaikea käsittää, että hänelle rakkaan maan ihmiset ovat voineet äänestää Trumpin kaltaisen henkilön valtaan. Niin järkyttävä presidentti kuin Trump onkin, jäin kaipaamaan tämän demonisointia ja suosion taivastelua omaperäisempiä näkökulmia.

Kiinnostavimmillaan kirja on Itkosen havainnoidessa ja jututtaessa ”tavallisia” amerikkalaisia ihmisiä, joihin hän kuitenkin välillä suhtautuu kummallisen alentuvasti.

Usutan itseni kohtaamaan ihmisiä. Se ei ole mitenkään vastenmielistä, mutta vaatii kuitenkin pientä ponnistelua. On tultava ulos omasta kuplastaan, jätettävä mahdollisesti älykkäät, monimutkaiset lauseet ja muodostettava yksinkertaisempia. What do you think of Donal Trump? Have you always been a fan? How about his views on Muslims? Do you think he’s too extreme?”

Mieleenpainuva oli suhteellisen pitkä kertomus Greyhound-bussimatkasta ja erityisesti sen pedantista bussikuskista, jonka pikkutarkkuus ja ammatillinen säntillisyys välittyvät Itkosen kerronnasta hauskasti ja tarkasti. Tai sinänsä hyvin tavanomainen juttelutuokio naisjoukon kanssa, joka istahtaa Itkosen kanssa samaan baarinpöytään katsomaan jenkkifutisottelua.

Tällaisia anekdoottimaisia pikkukertomuksia amerikkalaisesta arjesta olisin voinut lukea enemmänkin.

Osallistun kirjalla Helmet2016-lukuhaasteeseen #2 (matkakertomus).

Juha Itkonen: Minun Amerikkani
2017, Otava
349s.
Kansi: Piia Aho / Markus Henttonen

Yksi kommentti artikkeliin ”Juha Itkonen: Minun Amerikkani

  1. Luin itse juuri tämän Itkosen kirjan ja se herätti hyvin samantapaisia ajatuksia myös minussa. Kirja oli kevyttä ja helppoa luettavaa. Trump jäi varsin etäiseksi, mutta ehkä hyvä niin. Minua myös häiritsi hieman asetelma, jossa Itkonen tuntui pitävän itseään ”junttijenkkien” yläpuolella.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s