Johannes Ekholm: Rakkaus niinku

Sukupolven ääni sukupolven äänenä olemisesta. Jotakuinkin näin voisi kuvailla Johannes Ekholmin Rakkaus niinku -teoksen lähtökohtia ja vastaanottoa. Sitä on kuvattu aikalais- ja sukupolviromaaniksi, ja jälkimmäiseen kiinnittyy myös sen juoni.

Päähenkilönä on kolmikymppinen Joona, joka on yllättäen saanut kustannussopimuksen ennenkuin on kirjoittanut yhtäkään kirjaa. Kustantaja toivoo häneltä kirjaa, joka antaisi Joonan ”sukupolvelle äänen”. Koska tätä ääntä ei aivan luonnostaan tule, Joona alkaa tallentaa isänsä, ystäviensä ja eksänsä kanssa käymiään keskusteluja. Lisäksi hän chattailee SAD91RL-nimimerkkiä käyttävän henkilön kanssa. Syntyy monimuotoinen äläys someajasta, ajankohtaisista nykykolmikymppisiä pohdituttavista ilmiöistä ja suhteista, rakkaudestakin.

Joona on muuttanut asumaan isänsä ja tämän vaimon luokse Kirkkonummelle. Isä on vastikään julkaissut omaelämäkerrallisen kirjan, jonka myötä häntä on alettu kutsua Suomen Knausgårdiksi. Taistolaistaustaisen isänsä kanssa Joona ajautuu keskustelemaan aatteista ja taistolaisuuden ja prekariaattiliikkeen yhtymäkohdista.

JOONA: Ehkä se mitä mä yritän sanoa on, että mä en osta sitä sukupolvikelaa. Että ’jokainen sukupolvi kohtaa samat kysymykset omalla tavallaan’. Joku vitun Arttu Wiskari, joka on 20-vuotias, laulaa että muistaa kun sai ajaa mökkitien, niinku se olis eläkkeellä ja muistelis elämänsä

ratkaisevinta käännekohtaa, sitä kun se tajusi että on isänsä pienoiskopio ja että jonain päivänä isä astuu alas valtaistuimelta ja luovuttaa kruunun eteenpäin. Ja silloin tietää että on kypsä, kun luopuu kapinasta ja ottaa kruunun kiitollisena vastaan, koska ’se joka ei ole sosialisti nuorena, sillä ei ole sydäntä, ja se josta ei tule kapitalistia vanhana, sillä ei ole aivoja’…”

Työelämän muotojen lisäksi aiheet vaihtelevat markkinataloudesta rakkauteen, populaarikulttuurista someahdistukseen ja informaatiotulvaan.

Joonalla on paljon aikaa pohdiskella. Hän tuntuu etsivän itseään ja paikkaansa ja tekee sitä jatkuvan itsereflektoinnin ja havaitsemiensa ajan ilmiöiden kautta. Analyysi on loputonta, sitä tehdään keskusteluissa ja Joonan pään sisällä. Joonalle keskustelu ja oleminen tuntuu olevan jatkuvia toisintekemisen mahdollisuuksia, jotka hän tiedostavana ihmisenä huomaa. Hän kritisoi isänsä knausgårdimaisia tunnustuksia ja oman navan ympärillä pyörimistä mutta syyllistyy samaan itse.

Samanaikaisesti Joona tiedostaa myös olevansa itseensä käpertynyt, valkoinen hyvinvoiva heteromies ja kyseenalaistaakin oikeutustaan valittamiseen. Jatkuva tiedostavuus ja ironia, loputon metateksti tekee lukemisesta hieman rasittavaa ja vaivaannuttavaa.

SAD91RL: mut oikeesti toi on niin sairaan tylsä ajatus etten edes… jokaisel ihmisel on vaan yks elämä siks tuntuu jotenkin niin hukkaanheittämiseltä että nuorten pitäis jotenki käyttää se edellisen sukupolven juttujen jatkamiseen tai käsittelemiseen tai edes kritisoimiseen. niinku miks joku 80luvul syntyny tekee jotain taistolaisuutta romantisoivii lauluesityksii tai vittu talvisotaa tai jotain kalevalaa mä en tajuu. voiks olla enemmän beta positio??”

Yksi päähenkilö kirjassa on sosiaalinen media. Somekeskustelut tallentuvat kirjan sivuille sellaisinaan myös muodollisesti. Keskusteluja käydään ainakin Facebookissa, Twitterissä ja Google Hangoutsissa, hashtagit laulavat.

JOONA: Mua hävettää aina ihan sikana jos joku tuntematon näkee että otan selfien. CARITAS: Se on noloo ku siin tulee ite niin tietoseks siitä, miten joku muu näkee sen tilanteen millasena se oikeesti on. Että se hymy heti sammuu ku on ottanu sen kuvan.”

Täytyy myöntää, että somekeskusteluja Ekholm referoi ansiokkaasti – ehkä ne ovat aitoja, ehkä eivät – mutta ainakin ne menevät täydestä. Ekholmin teksti on hauskaa ja nokkelaa ehdottomasti, osuvaakin. Somekuvauksena se on riemukasta ilotulitusta alusta loppuun. Somekeskustelut somekeskusteluista kuitenkin tuntuvat välillä kuin pään hakkaamiselta seinään. Lisäksi kaupunkilaiskeskeisyys vaivaa: kupla on auttamattoman pieni.

Someajassa kohtuullisen kiinni kypsyneenä jäin kuitenkin miettimään erityisesti somen roolia sukupolveni äänenpainoissa. Somekeskusteluissa ja someilmiöiden kuvauksessa on jotain perin tuttua ja tunnistettavaa itsellenikin, mutta kuinka paljon ne loppujen lopuksi määrittävät minun tai sukupolveni olemista tai ”ääntä”? Vaikka somekanavat näkyvät ainakin minun ja monelta aikalaiseni (joskaan ei kaikkien!) arjessa ja työssä suhteellisen paljon ja siten vaikuttavat viestintään ja ajankäyttöön, olen silti sitä mieltä, että ne määrittävät sukupolveni olemista ja ajattelua loppujen lopuksi aika vähän. Some on pintaa ja elämä on todellisuudessa jossain ihan muualla.

Olisipa virkistävää lukea aikalaiskuvausta, jossa ei oltaisi lainkaan sosiaalisessa mediassa. En usko, että olennaista silti jäisi puuttumaan. En tietenkään tunne Ekholmin motiiveja kirjalleen, ehkä ironia ulottuu pidemmälle kuin huomaankaan, ehkä koko kirjan tarkoituksena on ironisoida koko sukupolviajattelua. Silti en pääse eroon ajatuksesta, että kirjallisuudesta etsin ennemminkin uusia elämyksiä, ajatuksia ja näkemisen tapoja – kuin Facebook-feediäni.

Osallistun tällä kirjalla Helmet 2017 -lukuhaasteeseen #30 (kirjan nimessä on tunne).

Johannes Ekholm: Rakkaus niinku
2016, Otava
414s.
Kansi: GRMMXI

Yksi kommentti artikkeliin ”Johannes Ekholm: Rakkaus niinku

  1. Paluuviite: Johannes Ekholm: Planet Fun Fun | Sivumerkkejä

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s