Kaikki se valo jota emme näe on niitä kirjoja, joihin tuntui törmäävän pian ilmestymisensä jälkeen joka paikassa aina naistenlehtien sivuista pokkarihyllyjen bestsellereihin. Vahvasti markkinoitu kirja siis. Varmasti suosiota selittää myös sen voittama Pulitzer-palkinto. Minulle kirjailija oli kuitenkin entuudestaan tuntematon.
”Mitä on sokeus? Siellä missä pitäisi olla seinä, käsi haroo tyhjää. Siellä missä ei pitäisi olla mitään, pöydänjalka kolhaisee säärtä. Autot murisevat kaduilla, lehdet kuiskivat taivaalla, veri kohisee sisäkorvassa. Portaikosta, keittiöstä, jopa sängyn vierestä kuuluvat aikuisten äänet ilmaisevat toivottomuutta.”
Doerrin kirjassa vuorottelevat kaksi tarinaa: sokean, puoliorvon ranskalaistytön, Marie-Lauren tarina ja saksalaisen, sotakoulua käyvän pojan, Wernerin tarinat. Eletään toisen maailmansodan alkuaikoja. Marie-Lauren ja Wernerin tarinat etenevät vuorottelevissa luvuissa.
Marie-Laure asuu Pariisissa isänsä kanssa, joka on töissä luonnontieteellisessä museossa. Marie-Laurelle isä on kaikki kaikessa. Hän on myös opettanut tyttärensä pärjäämään sokeutensa kanssa, tunnustelemalla lähiympäristöään hän oppii liikkumaan ja tulemaan toimeen myös itsekseen ollessaan. Kun sota sitten syttyy, Marie-Laure joutuu pakenemaan isänsä kanssa Bretagneen, Saint-Malo-nimiseen kaupunkiin.
Werner puolestaan kasvaa samanaikaisesti saksalaisessa orpokodissa siskonsa kanssa. He ovat niin ikään menettäneet vanhempansa. Werner rekrytoidaan SS-joukkojen sotakouluun, jossa hän pääsee työskentelemään rakastamiensa radioiden parissa ja oppimaan muutenkin insinööritaitoja. Koulussa on kuitenkin kova kuri, joka
Sota jättää jälkensä sekä Marie-Laureen että Werneriin ja tietenkin lasten tarinat risteävät lopulta myös juonellisesti.
Doerrin kirja on ehyen ehyt. Siinä tuntuu olevan kaikki kunnossa: vetävä juoni, koskettavat henkilöhahmot, kouraiseva rakkaustarina, sujuva kerronta ja kaunis kieli sekä uskottavat sotakehystys. Marie-Lauren sokeus ja suhde isäänsä ovat jo itsessään elementtejä, jotka herkistävät lukijan kyynelkanavat. Radion merkitys Wernerin elämässä kasvaa teknisestä elementistä mittaviin symbolisiin tasoihin. Poliittinen ilmapiiri ja sodan uhkaavuus välittyvät kirjan sivuilta uskottavasti.
Doerrin teoksesta on vaikea löytää heikkouksia ellei juuri sitten sitä: säröjen puute tekee tarinasta vähän liiankin kiiltävän ja puhtoisen. Se tuntuu jopa hieman laskelmoidulta ja elokuvamaiselta, sellainen taitaakin olla tuloillaan.
Osallistun kirjalla Helmet2017-lukuhaasteeseen #16 (ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja).
Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe
All the light we cannot see
Suom. Hanna Tarkka
2014, WSOY
543s.
Kansi: Tal Goretsky ja Lynn Buckley
Sivumerkkejä 