Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Törmäsin Hanya Yanagiharan kirjaan ensimmäisen kerran muutama vuosi sitten lontoolaisessa kirjakaupassa. Silloin minulle täysin tuntematon kirjailija ja kirja herättivät huomion näkyvällä mainonnalla ja kirjakaupan myyjän vahvalla suosituksella. Ostin kirjan tuliaiseksi. Lahjan saaja hehkutti kirjaa niin paljon, että halusin itsekin sen lukea. Itse tartuin kuitenkin vasta Tammen suomennokseen.

Yli yhdeksänsataasivuisen kirjan pääosassa on New Yorkissa asuva nuorukainen, Jude, ja tämän ystävät. Tarinassa seurataan Juden opiskelijaelämää ja myöhemmin työelämää menestyvien ystäviensä kanssa. Pian käy selväksi, että Judella on takanaan rankkoja kokemuksia, mutta pitkään aikaan ei selviä, mitä.

Kirja käynnistyy hieman verkkaisesti, mutta pakottaa silti jatkamaan lukemista. Tarinassa on alusta lähtien jotain häiritsevää, joka pitää positiivisessa mielessä otteessaan. Se ei jätä rauhaan vaan vihjailee, muttei kuitenkaan paljasta mikä on vialla.

Juden tarina keritään auki pikkuhiljaa, ja se tarina on karmaiseva. Juden lapsuuteen ja nuoruuteen, oikeastaan koko elämään, liittyy niin rankkoja kokemuksia, että sitä on vaikea yhdelle romaanihenkilölle hyväksyä. Paljastamatta sen enempää, Juden elämä on paikoitellen aivan helvetillistä.

Lohduttominta kirjassa on näiden tapahtumien nujertava voima Judeen. Hän on täysin aseistariisutun alistunut ja lähes kykenemätön ottamaan vastaan lempeyttä ja kiltteyttä, joita hän myös toki osakseen saa. Juden suhde ystäviinsä Willemiin, JB:hen ja Malcolmiin kuvataan väkevästi. Tärkeimpiä ihmisiä Juden elämässä on myös tämän aikuisiällä adoptoinut isähahmo, Harold, vaimonsa Julian kanssa, sekä lääkäri Andy, joka on pitkään ainoa joka tietää Juden taustat. Vaikka he vuorollaan yrittävät lähentyä Judea ja tuoda hänen elämäänsä rakkautta ja välittämistä, Juden on vaikea päästä irti oman kohtalonsa aiheuttamasta syyllisyydestä ja päästää ihmisiä lähelle.

Ja sitten hän tajusi, mistä se johtui: jos hän saisi itsens’ uskomaan, että se oli ollut vähemmän kauheaa kuin hän muisti, hän voisi saada itsensä uskomaan myös sen, että hän ei ollutkaan niin pahasti rikki, että hän oli lähempänä tervettä kuin pelkäsi olevansa.”

Yanagiharan kirja ei etene kronologisesti vaan hypähtelee eri aikakausissa ja tapahtumissa. Lapsuuden ja nuoruuden tulevaisuutta leimaaviin tapahtumiin päästään vasta kirjan loppupuolella. Tietoja ripotellaan pitkin matkaa, mikä lisää hämmennystä tarinan seuraamisessa ja toisaalta pakottaa janoamaan lisää. Ilahduttavaa kirjassa on harvemmin näin monimuotoisesti kuvattu miesten välinen ystävyys. Samanaikaisesti on huomautettava, että naiset puuttuvat Yanagiharan kirjasta lähes totaalisesti.

Tämä voi kuulostaa nyt käsittämättömältä, mutta jonain päivänä ymmärrät: minusta ystävyyden ainut juju on siinä, että löytää itseään parempia ihmisiä – ei älykkäämpiä, ei coolimpia vaan kiltimpiä ja ystävällisempiä ja anteeksiantavampia – ja ottaa sitten kiitollisena vastaan sen, mitä he voivat opettaa ja yrittää kuunnella heitä, kun he kertovat sinulle jotain itsestäsi, vaikka se olisi kuinka pahaa – tai hyvää -, ja luottaa heihin, ja se vasta vaikeaa onkin. Mutta samalla parasta.”

Teos on vaikuttava ja erilainen kuin mikään aikaisempi lukukokemus. Harvoin näin kaltoin kohdellaan päähenkilöä. Toisaalta rinnalla kulkee monet menestystarinat. Kaikki kirjan henkilöt menestyvät muodollisesti elämässään, muun muassa lakimiehinä ja näyttelijöinä. Yanagiharan kieli on sujuvaa, vaikka tarina etenee hitaanpuoleisesti.

Mutta sitten keskustelun suunta vaihtui, ja hän saattoi melkein nähdä, miten puhe siirtyi tasaisesti pois Julian laboratoriosta ja vääjäämättä häntä itseään kohti, saattoi nähdä kuinka hyvä Harold olisi halutessaan voinut olla oikeussalissa, saattoi nähdä, miten taidokkaasti tämä ohjasi keskustelua uuteen suuntaan ja vaihtoi lähestymiskulmaa, ikään kuin heidän keskustelunsa olisi ollut jotain nestemäistä ja Harold olisi ohjannut sitä altaiden ja rännien kautta ja estänyt sitä pakenemasta, kunnes se lopulta väistämättä päätyi yhteen paikkaan.”

Pidin Yanagiharan kirjasta, vaikka sen päähenkilön lohduttomuus ja jatkuvat vastoinkäymiset tuntuvat välillä lähes sadistiselta. Useimmiten rankkoja kokenut päähenkilö selviytyy kirjallisuudessa ainakin henkisenä voittajana, ylittää itsensä tai saa mielenrauhan. Yanagihara on valinnut tyystin toisen lähestymistavan. Se mikä ei tapa, ei Juden kohdalla myöskään vahvista, vaan päinvastoin, syö ihmisen hitaasti.

Osallistun kirjalla Helmet2017-lukuhaasteeseen #49 (vuoden 2017 uutuuskirja).

Hanya Yanagihara: Pieni elämä
A Little Life
Suom. Arto Schroderus
2017, Tammi
937s.
Kansi: Markko Taina

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s