Arundhati Royn Äärimmäisen onnen ministeriö lienee viime vuoden odotetuimpia kirjoja. Olihan edellisestä, Booker-palkitusta Joutavuuksien jumalasta, jo ehtinyt vierähtää kaksikymmentä vuotta. Roy on kirjailija, joka ei kirjoita pienistä asioista. Uutukainen on jälleen läpeensä poliittinen mutta vahvasti kaunokirjallinen teos.
Anjum eli alunperin Aftab on syntyessään intersukupuolinen eli ihminen, jolla on sekä miehen etttä naisen piirteitä. Hänestä tulee hijra, transnainen, joka perustaa yhteisön vanhalle hautausmaalle. Yhteisö houkuttelee suojiinsa muita sorrettuja.
”’Kun on kerran pudonnut reunan yli niin kuin meistä jokainen, myös Biroo’, Anjum sanoi, ’ei koskaan lakkaa putoamasta, ja kun putoaa, tarrautuu toisiin putoaviin ihmisiin. Mitä pikemmin tajuat sen, sen parempi. Tämä paikka, jossa nyt eletään, jonka me olemme tehneet kodiksemme, on paikka pudokkaille. Ei täällä ole mitään haqeeqatia. Arre, edes me emme ole todellisia. Me emme ole oikeasti olemassa.’”
Toinen henkilöitä pursuavasta tarinasta erottuva hahmo on Tilo, nainen, jolla on kolme ihailijaa. Hän on itse rakastunut Musaan, poliittiseen aktivistiin, jolla on kuitenkin enemmän aikaa poliittiselle liikehdinnälle kuin Tilolle. Tapahtumien myötä Tilo joutuu keskelle Kashmirin konfliktia ja väkivaltaa.
Kirja sijoittuu sekä Delhiin että Kashmiriin. Se kiinnittyy ennen muuta Kashmirin konfliktiin, joka heijastuu ihmisissä ja tapahtumissa ja muovaa koko intialaista yhteiskuntaa. Royn mukaan Kashmirin konflikti on ratkaisematon ja hän esittää, ettei siihen aktiivisesti edes yritetä etsiä ratkaisuja.
”Normaalitila on meidän maanosassamme kuin keitetty kananmuna: sen tylsä ulkokuori kätkee sisäänsä keltuallisen pahuutta ja väkivaltaa. Juuri tämä meidän alituinen väkivallanpelkomme, muistomme aiemmista väkivallanteoista ja kammomme väkivallan mahdollisia tulevia muotoja kohtaan sanelevat säännöt, joiden avulla näin sekalainen ja monimuotoinen kansa kuin me pystyy jatkamaan keskinäistä rinnakkaiseloa – elämme edelleen yhdessä, suvaitsemme toisiamme ja aika ajoin murhaamme toisiamme. Niin kauan kuin keskus kestää, niin kauan kuin keltuainen ei ala valua, meillä on kaikki hyvin.”
Tarinassa Kashmirin konflikti on vahvasti läsnä, mutta Royn kritiikki väkivaltaisia poliittisia järjestelmiä ja valtaapitäjiä kohtaan on yleismaailmallista. Royn keihään kärjessä ovat niin intialainen kastijako kuin nationalismi, poliittinen väkivalta, korruptio, rotujaottelu kuin pakkosiirrotkin.
”Intia! Intia! Maailma nousi jaloilleen ja huusi hurraata. Pilvenpiirtäjät ja terästehtaat kohosivat sinne, missä oli ennen metsiä, joet pullotettiin ja myytiin supermarketeissa, kalat säilöttiin purkkeihin, vuoret louhittiin ja muutettiin kiiltäbiksi ohjuksiksi. Massiiviset padot valaisivat kaupunkeja kuin joulukuuset. Kaikki olivat onnellisia. Valojen ja mainosten tieltä tyhjennettiin kokonaisia kyliä. Ja kaupunkeja. Miljoonia ihmisiä siirrettiin pois, mutta kukaan ei tiennyt minne. […] ’Mihin me menemme?’ ylijäämäihmiset kysyivät. ’Voitte tappaa meidät, mutta me emme muuta’, he sanoivat.”
Royn tarina on äärimmäisen rönsyilevä ja se vaatii todella keskittymistä lukijalta. Pirstaleisuus on varmasti tietoinen valinta, se kuvastaa myös itse kirjan aihetta, sekasortoisia yhteiskuntia, joissa valtaapitävät tai oman etunsa ajajat pääsevät sortamaan muita. Tarinassa on paljon väkivaltaa ja toivottomuutta, mutta kyynisyyden se välttää kuvaamalla toisaalta myös kauneutta ja toivoa. Välillä vaikeasti seurattava tarina onnistuu kuitenkin vakuuttamaan vahvoilla viesteillään.
Osallistun kirjalla Helmet2017-lukuhaasteeseen #33 (kirja kertoo Intiasta).
Arundhati Roy: Äärimmäisen onnen ministeriö
The Ministry of Utmost Happiness
Suom. Hanna Tarkka
2017, Otava
474s.
Kansi: ei mainittu
Sivumerkkejä 