Tara Westover: Opintiellä

Miltä tuntuu kasvaa nykymaailmassa ilman pääsyä koulutukseen? Tästä ponnistaa Tara Westoverin muistelmateos Opintiellä, joka kertoo Yhdysvaltain Kalliovuorilla, Idahon osavaltiossa elävästä perheestä jo aikuistuneen tyttären kokemusten kautta.

Opintiellä -kansikuva

Teos kertoo Westoverin omasta lapsuudesta ja nuoruudesta. Survivalisti-isän ja homeopatiaan hurahtaneen äidin mormoniperheen lapset käyvät kotikoulua, sillä erityisesti isä uskoo kunnallisen koulun olevan hallituksen salajuoni käännyttää hyväuskoiset lapset ja nuoret uudistus- ja valistushenkisen valtion, illuminatin, palvelijoiksi.

He kinasivat päivittäin sekä romuttamon tuottamasta sotkusta että ennen muuta meistä lapsista. Isoäidin mielestä meidän olisi pitänyt mennä kouluun eikä ’vaellella villeinä vuorilla’, kuten hän asian ilmaisi. Isän mukaan kunnalliset koulut olivat hallituksen juoni, jonka tarkoituksena oli ohjata lapset pois Jumalan luota. ’Jos lähetät lapset kouluun’, hän sanoi, ’voin yhtä hyvin luovuttaa heidät suoraan paholaiselle’.”

Isä on survivalisti, joka pakkaa reput täyteen yrttilääkkeitä, vedenpuhdistuslaitteita, tulentekovälineitä ja aseita sitä varten, että voi paeta vuorille jos hallituksen joukot tulevat. Hän on ”kunnollinen”, Jumalaan uskova ja ”oikeaa työtä” tekevä duunari, joka työllistää metalliromuttamolleen itsensä lisäksi pienestä pitäen kaikki lapsensa, myös Taran. Työ romuttamolla kuvataan eläväisen raa’asti. Kuumassa auringonpaahteessa repivän metallin hajun voi melkein aistia kirjaa lukiessa.

Koulun lisäksi suorastaan saatanan palveluksessa ovat vanhempien uskomusten mukaan lääkärit ja länsimainen lääketiede. Äiti sekoittelee luonnosta löytämistään yrteistä eteerisiä lääkeöljyjä esimerkiksi migreeniin, kuukautiskipuihin, lihaskipuihin ja rytmihäiriöihin. Niihin hän luottaa myös hoitaessaan lähiseudun naisten synnytyksiä itseoppineena kätilönä, apunaan perheen tyttäret. Synnytyskohtauksissa saa todella jännittää lopputulosta.

Öljysekoituksia laatiessaan äiti käytti apunaan niin sanottua ’lihastestiä’, jolla hän ’kysyi ruumiilta, mitä se tarvitsee, ja kuunteli kuinka se vastasi’, kuten hän asian minulle ilmaisi. Äiti sanoi itselleen ääneen: ’Minulla on migreeni. Mikä sen parantaa?’ Sitten hän poimi öljypullon, painoi sen rintaansa vasten ja sanoi silmät kiinni:’Tarvitsenko minä tätä?’ Jos hänen vartalonsa kallistui eteenpäin, vastaus oli myönteinen, öljy auttaisi päänsärkyyn.”

Raadollisimmin epäluottamus lääkäreitä kohtaan tulee kuitenkin esille perheen kohtaamien yllättävän monien onnettomuuksien sattuessa. Vakava auto-onnettomuus tai järkyttävä palo-onnettomuus, jossa Luke-veljen jalka palaa suorastaan karrelle, eivät saa vanhempia viemään perheenjäseniä sairaalaan tai hälyttämään apua, vaan loukkaantuneet raijataan kotisohvalle toipumaan yrttilääkkeiden ja rukousten voimalla. Ihmeen kaupalla he jotenkin yleensä toipuvat, eivät kuitenkaan ilman vammoja ja varmasti traumatisoivien kipujen saattelemina. Erityisesti palo-onnettomuus on kuvattu hyvin graafisesti ja suorastaan ällöttävästi, mutta silti toteavasti. Tällaista heidän elämänsä nyt vain oli.

Sukupuoliroolit ovat oma teemansa tarinassa. Tara saa jo nuoresta pitäen tuntea erityisesti Shawn-veljensä naisiin, myös siskoonsa, kohdistuvan kontrollin. Naisen tulee huolehtia, ettei pukeutumisellaan tai käytöksellään viesti muuta kuin siveellisyyttä. Huoran leimakirves heilahtaa herkästi. Shawn on muutenkin käsittämättömän väkivaltainen Taraa kohtaan. Suhde pikkusiskoon on sekoitus jonkinlaista machoilevaa ylisuojelevuutta ja omistushalua. Muista veljistään Tara on läheisin niin ikään koulutuksen perään haikailevan Tylerin kanssa.

Hän sanoi näkevänsä mihin suuntaan olin menossa, eikä suunta ollut hänen mukaansa hyvä. Olin kadottanut todellisen itseni, minusta oli tulossa samanlainen kuin muista tytöistä. Kevytmielinen, manipuloiva, ulkonäköäni hyväksi käyttävä.”

Naisen alisteinen rooli suhteessa mieheen näkyy läpi kirjan seurattavissa avioliitoissa. Taran vanhempien suhteessakin äiti pitää suunsa supussa isän kuullen, vaikka onkin lopulta vanhemmista vapaamielisempi.

Muistan että halusin aikoinan vaihtaa Richard-veljeni tulevaisuuden omaani heti, kun ymmäsin että hän oli poika ja minä olin tyttö. Minun tulevaisuuteni tarkoitti äitiyttä, hänen isyyttä. Ne kuulostivat samantyyppisiltä, mutta eivät ne olleet. Toisen tehtävä oli päättää. Käyttää valtaa. Käskeä perhettä. Toisen tehtävä oli olla käskytettävänä.”

Kotikoulu on Yhdysvalloissa täysin tavallista, mutta ainakaan tämän kirjan kuvauksen mukaan (joka tosin ajallisesti sijoittuu pääosin muutama vuosikymmen taaksepäin) sen toteutumista ei juuri valvota. Oppivelvollisuuden ja sivistyksen eetoksen läpileimaamassa Suomessa tätä on hankala käsittää. Vaikka ei sinänsä ole yllätys, että Yhdysvalloissa esimerkiksi joidenkin uskonnollisten yhteisöjen on mahdollista elää suhteellisen eristyksessä, ja että koulutuslaitos oppivelvollisuuksineen ei ole siellä Suomen tasolla, ylipäätään perheen ja kokonaisten yhteisöjen lähes täydellinen irrallisuus valtiosta yllättää, kun kuitenkin puhutaan modernista länsimaasta. Jopa Taran syntymäpäivä jää epäselväksi, sillä virallista syntymätodistusta nyt vain ei ole.

Lähtökohdistaan huolimatta Tara ei tyydy osaansa vaan haikailee koulutuksen perään. Kirjan tarinan lähtökohdat huomioiden voisi ajatella, että tällaisesta ympäristöstä opintielle ponnistaminen olisi täysin mahdotonta, mutta ei se kuitenkaan ole. Ristiriitaista ja ehkä paikoin jopa hivenen epäuskottavaa on, että Tara onnistuu kouluttautumaan, vieläpä hyvinkin pitkälle. Isä epäilee ja vastustaa, muttei kuitenkaan kykene tai haluakaan estää pääsyä opiskelemaan, äiti jopa kannustaa. Ensin Tara pääsee mormoniyliopistoon ja etenee lopulta jopa väitöskirjatutkijaksi Cambridgeen saakka: melkoinen Tuhkimo-tarina siis!

Hän kääntyi katsomaan minua. En ollut tuntenut hänen katseensa voimaa vuosiin, ja se häkellytti. ’Kaikista minun lapsistani’, hän sanoi, ’juuri sinä olit se, jonka ajattelin lähtevän täältä. En odottanut sitä Tylerilta – se oli yllätys – vaan nimenomaan sinulta. Älä jää. Lähde pois. Älä anna minkään estää sinua lähtemästä.’”

Epäloogisuuksista huolimatta ei ole sinänsä syytä epäillä Westoverin tarinan todenperäisyyttä, sen verran laajasti kirjailija on antanut myös haastatteluja ja on ainakin osan sisaruksistaan kanssa vielä tekemisissä. Kirjaan on myös merkitty kohtia, joissa kirjoittaja on epävarma muistoistaan: alaviitteissä esimerkiksi kerrotaan, jos joku Westoverin sisaruksista muistaa saman tapahtuman erilailla.

Opintie herättää ristiriitaisia tunteita myös Tarassa itsessään. Uuden oppiminen toisaalta ravitsee, toisaalta herättää myös vastareaktioita. Perheen vahva ote ja yhteisöllisyys väkivallasta huolimatta on tatuoitunut mieleen.

Mitä kauemmas kotoa olin tullut, sitä lukemmaksi uskollisuuteni isää kohtaan oli muuttunut. Vuorella saatoin kyllä kapinoida. Mutta päädyttyäni kirkkaaseen ja meluisaan paikkaan, jossa ympärilläni oli pyhimyksiksi naamioituneita harhaoppisia, takerruin jokaiseen häneltä saamaani totuuteen ja opinkappaaleeseen. Lääkärit olivat perikadon airueita. Kotikoulu oli Herralta tullut käsky.”

Jossain määrin Westoverin tarinaa vaivaa ”ryysyistä rikkauksiin”- tai tässä tapauksessa ”luolasta sivistyksen pariin” -syndrooma, liiallinen yksinkertaistaminen ja mutkien vetäminen suoriksi. Ennen kaikkea teos on kuitenkin ylistys sivistykselle. Se osoittaa, miten tärkeää mahdollisuus oppimiseen on ja miten kiinteä osa ihmisyyttä se on.

Jos en päässyt alas panemaan valoa takaisin päälle, Richard veti kirjan kiinni nenään ja luki pimeässä; niin kovasti hän halusi lukea. Niin kovasti hän halusi lukea tietosanakirjaa.”

Olin alkanut kulkea kohti uudenlaista tietoisuutta, havainnut jotain olennaisten veljestäni, isästäni, itsestäni. Olin ymmärtänyt millä tavoi meitä muokkasi perintö, jonka saimme muilta ja josta olimme joko tietoisesti tai sattuman oikusta tietämättömiä. […] En olisi kyennyt pukemaan tätä sanoiksi hikisinä iltapäivinä haarukkatrukissa. Silloin minulla ei ollut käytössä samaa kieltä kuin nykyään. Mutta ymmärsin kuitenkin yhden asian: minua oli kutsuttu neekeriksi tuhat kertaa ja olin nauranut sille, mutta enää en kyennyt nauramaan. Sen paremmin sana kuin Shawnin tapa sitä käyttää eivät olleet muuttuneet; ainoa muutos oli minussa. En enää kuullut sanassa vitsiä. Kuulin aikojen halki kantautuvan kutsun, johon vastasin kaiken aikaa kasvavalla vakaumuksella: en enää koskaan suostuisi rivimieheksi sodassa, jota en ymmärtänyt.”

Osallistun kirjalla Helmet2019-lukuhaasteeseen #4 (kirjailijan ainoa teos).

Tara Westover: Opintiellä
Educated
Suom. Tero Valkonen
2018, Tammi
435s.
Kansi: Devon OpdenDries / Getty Images

Yksi kommentti artikkeliin ”Tara Westover: Opintiellä

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s