Rauli Virtanen lienee ehkä Suomen tunnetuin ulkomaantoimittaja. Reissukirja kertoo hänen toimittajanuransa alusta, ensimmäisistä ulkomaan ”seikkailuista” ja askeettisesta aloittelevan toimittajan elämästä.
”Ruuan ja työnteon kunnioittaminen sekä elämän yleinen niukkuus valmistavat minua tietämättäni pitkälle matkalle ymmärtämään vielä köyhempää maailmaa ja sen vähäosaisia.”
Kirjan ensimmäinen puolisko taustoittaa Virtasen päätymistä alalle. Alun perin tällä on aivan erilaiset tulevaisuudensuunnitelmat, mutta lukion opettaja Kauko Saraste rohkaisee häntä ulkomaantoimittajaksi ja Virtanen ottaa ohjeesta vaarin.
Ensimmäisestä ulkomaanmatkasta 1970-luvun alussa tulee suunniteltua pidempi: Virtanen ottaa työpaikaltaan Etelä-Suomen Sanomista ”virkavapaata” ja suuntaa rahtilaivalla kohti Etelä-Amerikkaa ja myöhemmin myös Pohjois-Amerikkaa, ilman matkavakuutusta tai edes matkakirjoituskonetta.
Pikemminkin kuin arvostetun ulkomaantoimittajan tai vaikkapa ulkomaankomennuksella olevan järjestöihmisen nykytyöarjen sijaan Virtasen työarki muistuttaa reppureissaajien ei-niin-mukavuuden- tai turvallisuushakuista hyppelehtimistä seikkailusta toiseen, liftaten, erikoisten ruokailukokemusten ja kohtaamisten ryydittämänä. Toki Virtanen oli reissun aikaan kirkasotsainen opiskelija-toimittajanalku, mutta silti asenne kertonee paljon myös tuosta ajasta. Virtasen jutuissa hieman romantisoidunkin sävyn saava seikkailullisuus tulee kuitenkin kouriintuntuvaksi, kun Virtanen yritää saada sähkeitä työnantajaltaan ennakkoa rahojen loppuessa.
Amerikoiden juttukiertueen ohella Virtanen kirjoittaa yksittäisistä, mieleenpainuneista reissuista eri puolille maailmaa. Virtanen on käynyt kaikissa maailman itsenäisissä valtioissa, muttei kirjoita näistä kaikista, vaan valikoi joukosta erityisesti mieleen painuneita kokemuksia. Osa maakokemuksista tiivistyy hauskaan sanatestiin, jossa hän listaa ”mitä kyseisestä maasta on jäänyt mieleen”, hauskojen sattumusten tai anekdoottien avulla, lyhyillä virkkeillä.
Kirja koluaa poliittisesti tai historiallisesti merkittäviä tapahtumia eri puolilla maailmaa, hauskoja sattumuksia ja paikoin uhkaaviakin läheltä piti -tilanteita. Se ei kuitenkaan yritäkään olla mikään tietokirja vaan tekijänsä näköinen muistelu mieleenpainuneilta matkoilta.
Reissukirja on vahvasti tekijänsä näköinen ja omaääninen matkakertomuskokoelma. Tekstissä on tiettyä rosoisuutta – hyvä, ettei kirjaa ole puhki toimitettu – vaan Virtasen ääni kuuluu niin voimakkaana, että voisi kuvitella hänet vierelle kertoilemaan juttuja itse. Lukuja rytmittävät englanninkieliset, pääosin matkailuun liittyvät sitaatit. Ne ovat paikoitellen latteitakin, mutta rytmittävät kirjaa hauskasti ja toisaalta tuovat esille Virtasen omaa näkökulmaa.
”The traveler sees what he sees. The tourist sees what he has come to see.”
Virtasen teksti vilisee anekdootteja hauskoista ja vakavistakin sattumuksista maailmalla. Hänessä on selvästi seikkailijan asennetta.
”Yksi motoistani on humoristinen I hate civilized countries. Hyvin järjestäytyneet yhteiskunnat ovat liian helppoja, turvallisia ja toimivia, usein suorastaan tylsiä, ilman yllätyksiä. Ne eivät haasta muuhun kuin taisteluun byrokratiaa vastaan. Haluan liikkua ja tehdä ostoksiani toreilla, joilla terveystarkastajadiktaattorit eivät ole pakottaneet kaikkea muovin sisään.”
Virtanen kuitenkin toistaa useasti riveillä tai rivien välissä ajatuksen, että ulkomaankirjeenvaihtajana hän ei ole vain seikkailulla vaan haluaa aidosti tavoittaa tavallisten ihmisten arkea, tutustua paikallisiin ihmisiin ja kertoa heidän asioistaan.
”Sanoudun osittain irti bongarijoukosta, sillä minulle maat ovat kertyneet yhdeksänkymmentäprosenttisesti työmatkojen kautta. Toisaalta en halua peittää taipumustani keräillä asioita: bongasin autojen rekisterikilpiä, nimikirjoituksia, etikettejä, postimerkkejä, rahoja, muuttolintuja, kasveja, perhosia ja sittisontiaisia.”
Samaan hengenvetoon Virtanen tuomitsee sotaturismin, joka pahimmillaan aiheuttaa hankaluuksia kansainvälisille toimijoille paikan päällä (puhumattakaan paikallisista kontakteista) ja diplomaateille.
”Vastustan henkeen ja vereen tirkistelevää slummiturismia. En kuitenkaan halua, että vain meillä toimittajilla, sosiaalityöntekijöillä ja avustusjärjestöillä olisi mahdollisuus ja oikeus nähdä ja kokea epäoikeudenmukainen maailma.”
Virtanen tuo usein esille, että hän kuuluu toimittajasukupolveen, joka on työn eteen valmis uhraamaan paljon. Samalla hän tulee sivunneeksi perheasioitaan ja kirjoittaa erityisesti lapsistaan, vaikka kovin henkilökohtaiselle tasolle ei mennäkään.
Kirja on niin täynnä tarinoita ja anekdootteja, että sen lukeminen paikoitellen hengästyttää. Aina ei päästä kovin paljon pintaa syvemmälle, koska varsinaista rajausta kirjan maissa tai aiheissa ei ole tehty. Kertojan näkökulma on kirjassa mielenkiintoinen, se on toisaalta sekoitus sitä parikymppistä, naiivia ja kaikesta kiinnostunutta nuorukaista, toisaalta oman asemansa suomalaisessa mediakentässä hyvin tuntevaa, rautaista ammattilaista.
”Bussissa matkatessani en vielä osaa kuvitella palaavani Managuaan heinäkuussa 1979 raportoimaan ainoana suomalaisena sandinistien vallankumouksesta ja vielä samanaikaisesti kahdelle Suomen päämedialle, Helsingin Sanomille ja Yleisradiolle. Silloin saan lempinimen koko Suomen Nicaraguan-kirjeenvaihtaja.”
Rosoisuudestaan ja ajoittaisesta sekavuudestaan huolimatta kirjasta välittyy kuva Virtasesta aidosti työstään innostuneena, avoimesti ja tuomitsemattomasti maailmaan suhtautuvana toimittajana, jonka intohimoa työtään kohtaan ajaa loppujen lopuksi vilpitön kiinnostus maailmaa ja sen asukkaita kohtaan. Matkailusta tai ulkomaankirjeenvaihtajan työstä kiinnostuneelle kirja aiheuttaa lähes takuuvarmasti reissukärpäsen puremia.
Osallistun kirjalla Helmet2018-lukuhaasteeseen #5 (kirjan sijoittuu vuosikymmenelle, jolla synnyit).
Rauli Virtanen: Reissukirja
2014, WSOY
394s.
Kansi: Mika Tuominen
Sivumerkkejä 