Riikka Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma

Riikka Pulkkisen romaanit kuuluvat aina ehdottomasti vakiolukemistooni. Niissä ollaan usein isojen teemojen äärellä inhimillisesti ja samastuttavasti. Viimeisimpien kirjojen kohdalla olen kuitenkin huomannut yhä useammin ärsyyntyväni useammin kuin ihastelevani. Paras mahdollinen maailma ei ole poikkeus tästä.

Paras mahdollinen maailma -kansikuva

Tarinan päähenkilö on Aurelia, korkeasti koulutettujen vanhempien näyttelijätytär, joka saa unelmiensa pääroolin Kansallisteatterin Berliinin muurista kertovassa näytelmässä. Ohjaajana on eteerinen, itäsaksalaiset juuret omaava Joachim. Näytelmän työstäminen osoittautuu odotettua rankemmaksi molempien sen voimahahmojen menneisyyksien vuoksi.

Samanaikaisesti Aurelia kipuilee perhesuhteidensa kanssa, äitiin on etäiset suhteet, isä on joutunut yllättäen sairaalaan. Berliini ja Berliinin muuri kietoutuvat tarinaan monella tapaa niin konkreettisesti kuin symbolisesti. Perheenjäsenten välinen dynamiikka ja vaikeista asioista vaikeneminen ovat teemoina vahvasti kirjassa läsnä. Muureja perheidenkin sisällä jatkuvasti murretaan ja rakennetaan uudestaan. Myös Aurelian äiti pääsee ääneen rinnakkaistarinassa, jossa kerrataan hänen ja Aurelian isän rakkaustarinaa. Perheen vaiettu salaisuus alkaa paljastua pikkuhiljaa.

Jo heti alusta kielelliset maneerit, viimeiseen saakka hiottujen kuuloisiksi tarkoitetut lauseet meinaavat keikauttaa kupin nurin. Vaikka kertoja itsekin arvioi paikoitellen kielen menevän niin sanotusti yli, ei itsereflektio kuitenkaan tunnu täysin aidolta, sillä sanataiteellisiin sudenkuoppiin pudotaan tämän tästä.

Aurelia ajattelee huolimattoman mutta täsmällisen ajatuksen, jonka sisältö on suurin piirtein tämä: hänen sinuutensa saa minut sijoilleni.”

Täydellisyyteen pyrkivät virkkeet alkavat nopeasti maistua kliseisiltä ja liiallisen itsetietoisilta. Pulkkisen kirjoissa raskaiden aiheiden joukkoon sekoittuu usein tyttömäistä kepeyttä, kuohuviinin makuista tanssahtelua, joka tälläkin kertaa pikemminkin häiritsee kuin hymyilyttää.

Nyt kepeyttä. Nyt hattaraa, jäätelöä, kikatusta, aloitettuja mutta kesken jääviä lauseita mut mä olin että, ja se oli että, ja mä siihen että, nyt lörpöttelyä, nyt surkeaa taidepuhetta, pöydälle läikkyvää maitokahvia, juoruja, naurua, jotain muuta kuin nämä elämän suuret teemat. Nyt kahvia joka muuttuu jonkun ehdotuksesta olueksi joka muuttuu jonkun ehdotuksesta jaloviinaksi joka muuttuu tanssiksi joka muuttuu ranskalaisiksi kaikilla mausteilla aamulla kello neljä.”

Aurelian hahmossa yhdistyvät niin ikään kepeys ja pohdiskelevuus. Mitä syvemmälle tarinassa mennään, sitä mielenkiintoisemmaksi käy myös Aurelian sisäinen maailma ja mielikuvitus. Berliini ja sen historialliset poliittiset myllerrykset sopivat tarinan näyttämöksi hyvin ja niiden ympärille rakentuvatkin teoksen kiinnostavimmat osiot.

Päähenkilön jatkuva itsensätarkkailu ja tiedostavuus itsestä kuitenkin väsyttävät. Jään kaipaamaan kerronnalta ja päähenkilöltä rosoisuutta, joka ei pyrkisi jatkuvaan täydellisyyteen vaan antaisi tilaa myös inhimilliselle epätäydellisyydelle.

Osallistun kirjalla Helmet2019-lukuhaasteeseen #44 (kirja kertoo Berliinistä).

Riikka Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma
2016, Otava
358s.
Kansi: Anna Lehtonen

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s