Jari Tervo: Matriarkka

Inkeriläissuvun tarina on keskiössä Jari Tervon romaanissa, joka herätti ilmestyessään jälleen henkiin keskustelun kulttuurisesta omimisesta.

Matriarkka-kansikuva

Ensin kuitenkin itse tarinasta: Se alkaa Aamu Karitsantyttären syntymästä Neuvostoajan Inkerissä. Stalinin vainojen myötä perhe karkoitetaan ensin Siperiaan, evakuoidaan Suomeen ja palautetaan sitten takaisin Neuvostoliittoon. Kehyskertomuksessa sukuaan tutkiva venäläistaustainen Irina Leivonen ja niin ikään inkeriläisiin suhteensa selvittävä supon tutkija Elo Havu heijastelevat inkeriläissuvun tarinaa nykypäivään.

Elo Havun mielestä inkeriläiset eivät olleet koskaan ajatelleet paluumuuttoaan tältä kannalta. Irina kysyi, olivatko laupias presidentti Koivisto ja laupiaat suomalaiset koskaan ajatelleet, että inkeriläiset laitettiin paluumuuttamalla viimeistelemään oma kansanmurhansa. Kun he palasivat Suomeen, mistä juuri nämä nimenomaiset ihmiset eivät tietenkään olleet koskaan lähteneetkään, inkeriläinen kansa hajosi lopullisesti. Että tältä kannalta, Irina sanoi ja lähti tupakalle. Havu loukkaantui. Hän ei tiennyt kenen puolesta.”

Tervon kerronta on suorastaan villiä. Vimmaisesti se tykittää tapahtumia, iloittelee kielellä ja pyörittää henkilöhahmojaan, sellaisia kuin ”Ihminen”, ”Karitsa”, ”Elo Havu” tai ”Mooses-waari” historian ja toisaalta nykymaailmankin pohdinnan myrskyissä.

Matriarkka kommentoi avoimesti esimerkiksi nykypäivän Suomen pakolaispolitiikkaa tai toisaalta venäläistä yhteiskuntaa. Samalla se antaa kyytiä erinäisten aatteiden perässä juoksijoille, ahtaalle asetettujen ihmisten toiminnalle ja historiankerronnallekin.

Kerronta on monikerroksista ja sekavaakin, tapahtumat välistä väkivaltaisia ja ehdottomasti roiseja. Moninaisesta henkilöjoukosta kukaan ei oikein selviä voittajana tai ainakaan minkäänlaisena pyhimyksenä. Henkilöitä on niin paljon, että niiden perässä on hankala pysyä. Kerronta on niin tempoilevaa, että välillä tekee mieli viskata opus seinään. Samalla se kuitenkin hurmaa juuri rytmillään tai rytmittömyydellään, joka jaksaa yllättää kokoajan. Minään pikaisena välipalana romaani ei kuitenkaan sovellu kulutettavaksi.

Inkeriläisten vaiheita ja historiaa hävettävän vähän tuntevana on vaikea sanoa, miten paljon tapahtumissa on todellisuuspintaa. Joidenkin inkerinsuomalaisten mielestä hyvin vähän, ja tähän kytkeytyykin keskustelu kulttuurisesta omimisesta, jonka monet kysymykset ja painotukset koen itse ongelmallisiksi.

Kulttuurisen omimisen keskustelu tuntuu tiivistyvän siihen, kenellä on oikeus kirjoittaa kenenkin elämästä tai historiasta. Voiko keski-ikäinen valkoinen mies kirjoittaa henkilöistä, jotka taustansa tai kulttuurinsa puolesta kuuluvat aivan toiseen todellisuuteen? Joidenkin mielestä koko keskustelu ei niinkään tiivisty kysymykseen oikeudesta kirjoittaa, vaan pikemminkin siitä, minkälaisen kuvan tämän oikeuden käyttäjä kohteestaan luo. Tietystä valtapositiosta annettu kuva on väkisinkin erilainen kuin esimerkiksi kohteen valta-asemasta käsin kirjoitettu – luonnollisesti. Jari Tervoa on moitittu esimerkiksi musliminaisen tarinan ”kulttuurisesta omimisesta” jo Layla-romaaninsa yhteydessä. Myös Laura Lindstedt sai osansa keskustelusta Oneiron-romaaninsa kanssa.

Kritiikkiin vastanneen Tervon itsensä mukaan ”kuka tahansa saa kirjoittaa mistä tahansa” ja olen itse samoilla linjoilla. Olisi kammottavaa, jos kirjallisuudessa, tai taiteessa ylipäätään, saisi esittää vain itsensä näköisiä tai ikäisiä, samassa valta-asemassa olevia tai esimerkiksi etnisesti samantaustaisia ihmisiä. Tällöin kirjallisuus olisi äärimmäisen köyhää. Kirjallisuuden, kuten taiteen yleensäkin, yksi merkitys kun piilee nimenomaan mahdollisuudessa tarjota heijastuspintaa ja näkökulmia toisiin ja toiseuteen. Onko silti hyvä tiedostaa oma valta-asemansa ja se positio, josta kirjoittaa? Tai viestittää teoksessa kulkevista fiktion ja faktan rajoista? Varmasti.

Tervon teos ei pyrikään olemaan historiallinen dokumentaatio vaan se kaihtaa helppoja selityksiä tai selkeitä näkökulmavalintoja – sellaisia, joissa yksi totuus on ylitse muiden.

Tämä oli ensimmäinen Tervolta lukemani romaani, muttei varmasti viimeinen, sen verran kiinnostavasti Tervo erityisesti kieltä tarinassaan pyörittelee.

Osallistun kirjalla Helmet2018-lukuhaasteeseen #31 (kirjaan tarttuminen hieman pelottaa).

Jari Tervo: Matriarkka
2016, Otava
446s.
Kansi: Jaakko Ollikainen (ei kannessa mainittu)

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s