Noora Vallinkoski: Perno Mega City

Turkulainen työläislähiö 1980-90-luvulla on miljöönä Noora Vallinkosken esikoisromaanissa. Hanna syntyy Valmetin tehtaalla työskentelevän isän ja jonkinlaisista mielenterveysongelmista kärsivän äidin lapseksi, mutta meinaa jo heti synnytyssairaalassa vaihtua toiseen.

Muutaman sekunnin ajan äiti epäröi. Päätös, jonka äiti pian teki, oli muutakin kuin vaiston sanelema. Se oli yksi niistä harvoista kerroista, kun äiti varmuudella valitsi minut.”

Perno Mega City -kansikuva

Vallinkoski seuraa Hannan kasvua betonilähiössä, perhesuhteita, lähiön asukkaiden välisiä suhteita ja kaverisuhteita. Perheen ja lähisuvun tarinan käänteet nivoutuvat nuoren naisen kasvutarinaan. Isän sairastuminen syöpään on Hannalle kova paikka, sillä isä on aina tuntunut läheiseltä. Ongelmallisempi on suhde äitiin. Tämä juonilinja jäi kaiken kaikkiaan minulle hieman hataraksi.

Äidin viimeinen ateria oli Fazerin sininen maitosuklaalevy. Sen äiti nautti seitsemännen kerroksen tuuletusparvekkeella tammikuun kahdeksantenatoista päivänä vuonna 1981. Kello oli viittätoista vaille neljä. Iltapäiväruuhka oli kiihkeimmillään, hämärää halkovien ajovalojen kiiloissa satoi ohutta tihkua. Tämä ei ollut muisto, ei voinut olla. Silti olin elänyt tätä päivää koko elämäni, tätä ja niitä jotka seurasivat ja joita olin vielä liian kehittymätön painamaan mieleeni. Myöhemmin, kun kysyin äidiltä hänen aikeistaan, hän vastasi: ’Ei sellaista kukaan muista. Ei kukaan.’ Näin minä sen kerron:”

Vallinkoski kuvaa lähiöelämää osuvasti ja samastuttavasti, toisaalta riemastuttavasti, toisaalta surullisen traagisestikin. Ottamatta sinänsä kantaa Vallinkosken romaanin mahdolliseen omakohtaisuuteen, monia aikuistuvia lähiökasvatteja vaivaavan lähiöromantisoinnin Vallinkoski väistää tyylikkäästi. Vaikka turkulainen Pernon, tai Pansio-Pernon, lähiö, tai edes Turku, eivät olisi tuttuja entuudestaan, teoksen miljöö tuntuu tutulta kelle tahansa samantyyppisessä lähiössä kasvaneelle.

Vallinkoski tavoittaa hyvin näennäisen yhtenäiseltä vaikuttavan köyhän lähiön sisäiset erot ja hierarkiat. Hannan perhe kuuluu niin sanoittuihin Tähkiöntien kerrostalojen alkuperäisasukkaisiin, jotka paheksuvat taloihin muuttavia ihmisiä, jotka eivät osaa käyttäytyä vaan esimerkiksi kuseksivat rappukäytäviin.

Isä ja äiti eivät tykänneet siitä millaista väkeä meidän taloon muutti. Ne sanoivat, että kaikki hullut iskettiin yhteen paikkaan. Että Perno oli matto, jonka alle roskat lakaistiin. Meidän talon alkuperäisasukkaat yrittivät pitää yhtä. Niistä oli ollut hienoa, että niiden koti oli tehty palasina tehtaalla ja tuotu suurina elementteinä Tähkiönkadulle.”

1980-luvulla syntyneelle teos tarjoaa niin ikään paljon raaputuspintaa. Tarina vilisee käsitteitä aikakauden populaarikulttuurista, televisio-ohjelmista, karkeista ja koulutarvikkeista, jotka tuona aikakautena samoja kehitysvaiheita eläneet pystyvät tunnistamaan. Sikäli kirja on myös kasarilapselle nostalgiatrippi.

Ruokavarastosta oli tullut Siwa, FilmNet oli vaihtanut nimensä Canal Plussaksi. Meitä kauhistutti pernolaisten hiljainen alistuminen siihen, että asioista muuttui vain nimi, muuten ne pysyivät samoina. Kaikki Pernossa oli tuskallisen pysähtynyttä. Ihmiset jäykkinä nukkeina kaupassa ja pysäkeillä, jalat muovijalustaan valettuina. Sama nojatuoli koulun takametsässä, pinttynyt kusen haju tunnelissa. Sama kuiville rypyille kellastunut ryyppyremmi Navigaren terassilla, tyhjissä tuopeissa vuosirenkaat. Samat tarinat samalla nuotilla. Merkityksettömiksi jauhetut sanaparret kuin aikaa sitten makunsa menettänyt purukumi.”

Ennen kaikkea romaani on terävä kertomus köyhyydestä ja syrjäytymisestä. Vallinkosken moninaiset lähiöhahmot elävät maailmassa, joka mikään ei ole itsestäänselvää.

Sirpa inhosi sitä, kun sen elämä revittiin auki lomakkeisiin. Siitä tuli numeroiden ja epäonnistumisten sarja. Sirpa ei tunnistanut itseään asumistukihakemuksesta. Kuka on tämä surkea ihminen? Sosiaalitoimistossa piti esittää kurjaa ja kerjätä, että kelpasi. Tuijottaa lattiaa tai pään ohi korkkitaululle, jossa luki sääntöjä. Koskaan ei voinut olla rehellinen. Muuten jäi ilman. Sossun asenne oli selvä: jotenkin sitä oli mokattu, kun piti valtion tukiaisia hakea. Ei ollut pystytty siihen, mihin muut pystyivät, ja vielä nousukautena. Ei osattu elättää itseään, seisoa omilla jaloillaan. Sossussa oli töissä vain virheettömiä ihmisiä.”

Vallinkoski on joutunut romaaninsa kanssa omituisiin ongelmiin, kun muutaman ihmisen nostattamat kunnianloukkausepäilyt ovat poikineet poliisitutkinnan romaanista. Ilmeisesti jotkut ovat olleet tunnistavinaan itsensä pernolaisesta lähiökuvauksesta ja nostaneet siitä metelin. On vielä epäselvää, miten asiassa tulee käymään, mutta todella absurdilta kuulostaisi, jos kirjailijan luomat fiktiiviset hahmot voisivat todella johtaa kunnianloukkaustuomioihin, vaikka niihin olisikin ammennettu todellisista ihmisistä.

Osallistun kirjalla Helmet2018-lukuhaasteeseen #37 (kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi).

Noora Vallinkoski: Perno Mega City
2018, Atena Kustannus
359s.
Kansi: Jussi Karjalainen

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s