Juha Itkonen: Palatkaa perhoset

Palatkaa perhoset jatkaa Itkosen Anna minun rakastaa enemmän -romaanin tarinaa. Jälkimmäisessä seurattiin kansainvälisen rocktähti Summer Maplen (suomalainen Suvi Vaahtera) elämää tämän entisen poikaystävän ja äidin näkökulmista.

Jatko-osassa Suvin ex-poikaystävä Antti elää puolisonsa Elisan ja lapsensa kanssa nykyhetkessä (ja sittemmin eroaa) ja palaa muistoissaan aikaan ennen tätä Suvin kanssa. Äiti Leenan tarina puolestaan jatkaa siitä, mihin edellinen osa jäi, 2000-luvun alkupuolelle kun Suvi yllättäen lähti Afrikkaan jättäen pienen lapsensa äitinsä hoteisiin. Kerronta pohjautuu jälleen paljon Antin ja Leenan kertomaan, mutta tällä kertaa myös Suvi palaa Suomeen tapaamaan Anttia. Tuossa kohtaamisessa selvitetäänkin paljon sellaista, mikä ainakin Anttia on jäänyt askarruttamaan.

Palatkaa perhoset -romaanissa minua vaivaavat pitkälti samat asia kuin edellisessäkin Suvi Vaahteran tarinassa. Suvi näyttäytyy popmaailman kliseisenä tähdenlentona, joka kärsii julkisuudestaan sekä itsensä löytämisen ja taiteellisen palonsa kanssa. Antti on liikkunut periaatteessa elämässään eteenpäin, mutta velloo edelleen Suvi-muistoissaan, mikä hieman kummastuttaa. Jään ihmettelemään, miksi Antti ei kertakaikkiaan pääse nuoruudenrakastetustaan yli. Suvi kun näyttäytyy niin etäisenä hahmona, että näin paljon intohimoja herättävä suhde näiden kahden välillä ei välity minulle asti. Antin puolelta tunteet ovat kuitenkin pikemminkin katkeruutta hänen urastaan, johon Antti katsoo itsellään olleen vaikutusta.

Toisaalta, jos ensimmäisessä osassa pyrittiin valottamaan Suvin elämää ja ymmärtämään häntä, tässä jatko-osassa huomio kiinnittyykin enemmän Anttiin, hänen odotuksiin ja pettymyksiin elämässä. Antti kyseenalaistaa ratkaisujaan ja elämänvalintojaan. Sikäli romaani toimii ihan hyvin kuvauksena neljänkympin kriisistä: Mitä tulikaan valittua? Olisiko pitänyt tehdä jotain toisin? Voisiko vielä vaihtaa suuntaa?

Leena-äiti Suvin lapsesta huolehtivana ja tyttärensä valintoja kritisoivana isoäitinä puolestaan välittää virkistävää voimaa, jota jään kaipaamaan myös muilta henkilöhahmoilta.

Kerronnallisesti Itkonen on päätynyt taas ripottelemaan tekstin joukkoon lehtijuttuja ja haastattelunpätkiä. Kieli on sinänsä sujuvaa. Jatko-osassa viljellään jonkin verran kohtalaisen kliseistä Suomi-Amerikka-vastakkainasettelua. Erityisesti viittaukset politiikkaan vaivaannuttavat.

”’Minä en ymmärrä tätä maata. Ihan oikeasti, en yhtään. En ymmärrä mitä täällä tapahtuu.’ ’Ei se eilen keikalla siltä näyttänyt.’ ’Ei tietenkään. Toivottavasti ei. Mutta se oli helpompaa ennen. Silloin kun tulin tänne ensimmäistä kertaa. Syyskuun yhdestoista. George W. Bush. Irak. Kaikki oli niin selvää silloin. Minä luulin että sillä olisi väliä mitä minä sanon. Minä ihan oikeasti luulin.’ ’että sinä pystyt muuttamaan Amerikan? Edes jollain lailla vaikuttamaan siihen?’ ’Niin.’”

Osallistun kirjalla Helmet2018-lukuhaasteeseen #22 (kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin).

Juha Itkonen: Palatkaa perhoset
2016, Otava
415s.
Kansi: Piia Aho