Jhumpa Lahiri: Kaima

Kaima kertoo Yhdysvaltoihin muuttaneen intialaispariskunnan, äiti Ashiman ja isä Ashoken, sekä näiden lasten Gogol ja Sonia Gangulin tarinan. Se on tarina siirtolaisuudesta, sopeutumisesta kahden kulttuurin odotuksiin, ulkopuolisuudesta ja oman identiteetin löytämisestä.

Kaima-kansikuva

Sinänsä tavanomaisen tarinan kuriositeettina on perheen pojan, tarinan varsinaisen päähenkilön, Gogolin, nimi ja sen tarina. Bengalilaisilla on tapana antaa lapselle kaksi nimeä, kotinimi on eräänlainen lempinimi ja kunnon nimi puolestaan virallinen nimi. Isän viehtymys venäläiseen klassikkokirjailijaan sekä eräs junaonnettomuus saavat vanhemmat nimeämään poikansa kotinimeltään Gogoliksi, mutta sattuman kautta siitä tuleekin tämän virallinen nimi. Gogol kärsii nimestään ja vaihtaa sen myöhemmin Nikhiliksi. Nimestä tulee tärkeä osa Gogolin kipuilua oman identiteettinsä kanssa.

Jokaisen kotinimen aisaparina on kunnon nimi, bhalonam, jolla ihminen tunnetaa ulkopuolisessa maailmassa. Siitä seuraa, että kunnon nimet esiintyvät kirjekuorissa, todistuksissa, puhelinluetteloissa ynnä muissa julkisissa yhteyksissä.”

Gogol retkottaa tuolillaan ja pyörittelee mielessään eräitä kiusallisia tosiasioita. Esimerkiksi sitä että hän ymmärtää äidinkieltään ja puhuu sitä sujuvasti, mutta lukee ja kirjoittaa sitä jotakuinkin kehnosti. Hänen amerikanenglantinsa herättää Intian-matkoilla loputonta hupia hänen sukulaisissaan, ja kun hän ja Sonia puhuvat toisilleen, tädit ja sedät pudistavat päätään kuin uskomatta korviaan ja sanovat: ’Minä en ymmärtänyt sanaakaan!’ Kantaa kahta nimeä, kotinimeä ja kunnon nimeä, paikassa jossa sellaista eroa ei tehdä, siinä jos missä tiivistyi koko hämmennys.”

Tarina seuraa Gogolin elämää vaihtuvien tyttöystävien ja opiskelujen parissa. Jatkuva epävarmuus heijastuu suhteisiin vahvasti.

Siirtolaisuuden luomia ulkopuolisuuden tunteita ja ristiriitoja seurataan myös erityisesti äiti Ashiman kautta. Lapset ovat syntyneet Yhdysvalloissa, joten heidän suhteensa kulttuuriperimäänsä on erilainen kuin vanhempien, jotka ovat aikanaan lähteneet Intiasta. Erityisesti äiti pyrkii luovimaan hämmentyneenä uuden kulttuurin tavoissa ja käytännöissä. Isä sen sijaan pääsee työnsä kautta sulautumaan amerikkalaiseen kulttuuriin vaimoaan luontevammin.

Lahiria on miellyttävä lukea, sillä vaikka tarina itsessään ei välttämättä ole kovin yllätyksellinen tai ihmeellinen, kieli solisee kirkasvetisen puron lailla. Kirjan loppu tuntuu vähän turhan konventionaaliselta, vaikka sinänsä oman identiteetin etsinnässä ja kulttuuristen juurien kanssa kamppailussakin tärkeintä lienee se, että on lopulta onnellinen.

Osallistun kirjalla Helmet2018-lukuhaasteeseen #9 (kirjan kansi on [lähes] yksivärinen).

Jhumpa Lahiri: Kaima
The Namesake
Suom. Kersti Juva
2005, Tammi
413s.
Kansi: Tuija Kuusela

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s