Anni Kytömäki: Kivitasku

Anni Kytömäen toinen romaani vie kolmelle eri aikakaudelle kolmen eri päähenkilön näkökulmista. 1950–60 -luvun taitteissa seurataan lukioikäistä Helenaa, joka haaveilee tutkimusmatkasta, mutta päätyykin mielisairaalaan ja epäinhimillisen aivoleikkauksen kohteeksi.

Kivitasku-kansikuva

Toisella aikatasolla ollaan 1800-luvun Venäjällä, jossa Sergei odottaa teloitusrangaistustaan, mutta päätyykin pakkotyövangiksi Suomen puolelle.

Kolmannessa tarinalinjassa ollaan lähimpänä nykyaikaa, vuodessa 2012. Sydänviasta kärsivä Veka on matkalla sairaalaan, mutta päätyykin suvun mökille, aikeenaan paeta kohtaloaan. Mökillä Veka joutuu tekemisiin sekä naapureidensa että sukulaistensa kanssa, joten aivan yksikseen hän ei mökillä onnistu piileksimään.

Kolmen tarinalinjan henkilöiden elämät tietenkin kietoutuvat myös yhteen, mikä paljastuu lukijalle vähä vähältä. Kunkin tarinan sisällä on monta omaa henkilöhahmoa ja tarinoita heidän välillään. Kokonaisuus on erittäin hyvin kasassa pysyvä kudelma erilaisia säikeitä. Teemoina ovat ainakin rakkaus, mielenterveys, epäoikeudenmukaisuus, väkivalta, oman tien kulkeminen ja kohtalon pakeneminen.

Mustasaari on pieni. Maarian mökki on pieni. Maailmamme on pieni, mutta ikävä sinne mahtuu.”

Kerronnassa on rauhallinen ote. Kytömäki on tunnettu rikkaasta luontokuvauksestaan ja sitä on jopa ylitsepursuavasti tässäkin teoksessa. Luonto ei ole Kytömäelle vain tausta tai tapahtumaympäristö vaan oma päähenkilönsä, joka kasvaa osaksi ihmisiä.

Kun varjot vahvistuvat, löydän vastauksen. Hänen kuvansa piirtyy metsän kamaralle: suun viiva, varhaiset juonteet ja himmeät silmät, joissa ajoittain välkähtää auringonlaskun heijastus. Ihminen joka piilottaa onnensa männynrungon taakse, hehkuu ja hengittää sinistä iltaa kunnes kaikki on taas ohi.”

Mustaselkä melttoaa koko päivän. Se kiehuu ja vaihtaa väriään ruskeasta siniseksi ja vihreäksi. Vaahtovanat viivoittavat järveä, jonka takana kumottaa vastarannan ruovikon vaaleanruskea juova. Siellä kaulushaikara ehkä lymysi vapunpäivän iltana.”

Kivimäen kerronta on eittämättä kaunista, paikoitellen kuitenkin jopa omaan makuuni hieman liian ”eteeristä” ja sulosointuista. Tarinassa on paljonkin rosoisuutta ja välillä jäin kaipaamaan sitä myös kieleen ja kerrontaan.

Kytömäen esikoinen oli nimeltään Kultarinta. Kaksi ensimmäistä eivät tarinoiltaan muodosta jatkumoa vaikka niissä paljon yhtäläisyyksiä onkin. Jään silti innolla odottamaan, syntyykö kirjailijalta vielä kolmaskin ”lintunimen” saava teos.

Osallistun kirjalla Helmet2018-lukuhaasteeseen #10 (ystävän tai perheenjäsenen sinulle valitsema kirja).

Anni Kytömäki: Kivitasku
2017, Gummerus
645s.
Kansi: Jenni Noponen / Shutterstock

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s