Anni Kytömäki: Kultarinta

Suomi 1917, metsänomistajan poika Erik Stenfors tapaa Lidian, teräväpäisen ja sanavalmiin työläistytön. Syntyy lyhyt suhde, jonka jälkeen pariskunnan tiet erkanevat. Poliittinen aktivismi vie Lidian mennessään, Erik puolestaan viihtyy paremmin luonnossa ja ryhtyy metsänvartijaksi. Vuosia myöhemmin Erik elää tyttärensä Mallan kanssa ja pyrkii opettamaan tälle elämää luonnossa, kunnes sattumusten kautta myös heidän tiensä erkanevat. Mallan ääni pääsee kuuluviin, kun hän yrittää sopeutua elämään vieraiden ihmisten parissa, erossa isästään. Turvapaikkana toimii metsä, jonne häntä johdattelee myös salaperäinen punaorpo Joel.

Kytömäki Kultarinta

Anni Kytömäen esikoisteoksessa, aikanaan Finlandia-ehdokkuudenkin napanneessa Kultarinnassa, on paljon samaa kuin hänen toisessa romaanissaan Kivitaskussa, jonka luin ennen tätä esikoista. Molemmissa sekoittuvat historian tapahtumat, vahva suomalaisen metsän tuoksu, kaunis kieli ja lähelle tulevat henkilötarinat.

Tarina kerrotaan ensin Erikin ja sitten tämän tyttären Mallan näkökulmasta. Erityisesti Mallan näkökulmasta kerrottu osio on pakahduttavan liikuttava, niin osuvasti Kytömäki kuvaa lapsen hämmennystä ja syyllisyyttä muutosten ja vanhemman menetyksen keskellä.

”’Joskus on monta erilaista hyvää. Ole huoleti. Kirjoitmme toisillemme, ja pian palaat takaisin.’ Tiedän jo että on pakko lähteä. Jos on näin pieni, ei ole vaihtoehtoja, sen olen jo oppinut saduista ja elämästä.”

Poliittiset kuohunnut ja sisällissota luovat kontekstin ajalle, mutta loppujen lopuksi isoimman roolin tässäkin Kytömäen teoksessa varastaa luonto. Kivitaskua lukiessa kiinnitin huomiota ylitsepursuavaan luontokuvaukseen, joka alkoi välillä jopa kyllästyttää. Kultarinnassa huomasin välillä väsyväni tähän samaan.

Suopursujen tuoksun melkein maistaa. Metsä odottaa ensimmäisen punarinnan heläytystä. On kylmä, kylmempi kuin sydänyöllä, maailma hyytyy odottamaan, nouseeko aurinko sittenkään.”

Kun peikot valkenevat muurahaispesiksi ja rujot hirviöt juurakoiksi, tajuan selvinneeni. Metsä syvenee joka suuntaan. Kuusten takana loimottavat valkoiset koivut, alaoksalla töyhtötiainen koettelee laulun kantavuutta, latvuksissa punakylkirastas. Pimeys imeytyy varjoihin ja kivenkoloihin.”

Kieli ja kerronta ovat paikoitellen jopa liian kauniita. Onneksi henkilöistä kuitenkin löytyy rosoa ja epätäydellisyyttä.

Osallistun kirjalla Helmet2019-lukuhaasteeseen #5 (kirja on ollut ehdolla kotimaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi).

Anni Kytömäki: Kultarinta
2014, Gummerus
644s.
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s