Onpa virkistävää lukea novellikokoelmaa, joka ei nojaa kerronnalliseen kikkailuun, surrealistisiin sattumuksiin tai vahvaan teemoitteluun. Tämä ajatus heräsi minulle lukiessani Lucia Berlinin Siivoojan käsikirja -kokoelmaa. Sen voisi tiivistää vaikkapa näin: arkisen teräviä kiteytyksiä tavallisesta, ei niin hohdokkaasta elämästä.
Kirjan alkusanoissa kaksi Lucia Berlinin tuntenutta kollegaa ja ystävää, Lydia Davis ja Stephen Emerson, analysoivat hyvinkin tarkasti ja asiantuntevasti Berlinin tuotantoa. Sinänsä antoisa ja kiinnostava analyysi meinaa tyhjentää pajatson heti kättelyssä tarjoamalla läpivalaisua Berlinin motiiveihin ja kirjoitustyyliin. Kirjan loppuun sijoitettuna tekstit olisivat palvelleet paremmin lukijaa, joka haluaa pohtia kirjailijan tekstiä vailla ennakko-odotuksia tai -olettamuksia.
Novelleissa vuorottelevat jännällä tavalla toisaalta yllätyksetön ja toisaalta karu arki. Berlin ei nimittäin lainkaan kaihda vaikeita aiheita. Hän ammentaa myös paljon omasta elämästään, erityisesti alkoholismista ja yksinhuoltajuudesta. Maantieteellisesti novelleissa liikutaan Yhdysvalloissa ja Etelä-Amerikassa, jossa Berlin myös itse asui. Varsinkin tarinat alkoholismin kanssa elämisestä tai katkaisuhoidoista pysäyttävät. Perheenäiti metadonikoukussa ei ole ihan tavallinen tarinanaihe kirjallisuudessakaan.
Esimerkiksi novelli Kaikki karkaa käsistä tiivistää onnistuneesti alkoholismin arkisuuden ja limittäytymisen osaksi normaalielämää. Perheenäiti herää koviin vieroitusoireisiin ja tekee ikuisuudelta tuntuvan matkan viinakauppaan, jonka liepeillä joutuu kuitenkin vielä odottelemaan sen aukeamista.
”Jutun juju on hidastaa hengitystä ja sykettä. Pysytellä niin tyynenä kuin mahdollista, kunnes saa ryypyn. Sokeria. Teetä ja sokeria, sellaista katkolla tarjottiin. Mutta nyt hän tärisi niin ettei pystynyt seisomaan.”
Saatuaan helpotusta ryypystä, hän palaa normaaliin arkeensa tarjoamaan pojilleen aamiaista. Kun lapset on saateltu koulubussiin, äiti ottaa jälleen suunnaksi viinakaupan.
”Hän odotti, että bussi poimi pojat kyytiin ja jatkoi matkaa Telegraph Avenueta eteenpäin. Sitten hän lähti kulman viinakauppaan. Nyt se oli auki.”
Novellien päähenkilöt ovat naisia, mutta aina ei voi tietää, onko kertojan näkökulma kirjailijan itsensä. Ei toki tarvitsekaan.
”Siivoojat myös varastavat. Eivät sellaista, mistä työnantajat hermoilevat. Meidän hermoillemme käy lopulta turhan tavaran paljous. Pieniin tuhkakuppeihin jätettyjä kolikoita me emme halua.” (Siivoojan käsikirja)
Berlinin kirjoitustyyli on vähäeleinen. Kieli on simppeliä, vailla krumeluureja, kuten myös kerronta. Rankoistakin aiheista huolimatta novellit pursuavat myös huumoria ja (itse)ironiaa. Näennäisen tavallisista tarinoista ei voi ihan tietää, mihin itse tarina lopulta johtaa. Novellit ovat lyhyitä tarinoita, joihin on onnistuttu puristamaan yllättävän paljon informaatiota samastuttavilla kiteytyksillä.
”Vanheneminen on enimmäkseen ihan ookoo. Jotkin asiat vihlaisevat, esimerkiksi rullaluistelijat. Ne näyttävät niin vapailta, pitkät sääret vain liitävät ja tukka hulmuaa. Sitten on asioita joista menen suorastaan paniikkiin, esimerkiksi BART-metron ovet. Kun juna on pysähtynyt, kestää pitkään ennen kuin ovet aukeavat. Ei kamalan pitkään, mutta liian pitkään kuitenkin. Ei ole aikaa.” (Carpe Diem)
Ehkä Berlinin tarinoissa ja myös omassa tarinassa viehättää se, että hänen elämänsä ei täytä aivan perinteisiä kirjailijan muotokuvan kriteereitä. Hän on jossain määrin epätodennäköinen kirjailija ja kaikessa tavallisuudessaan myös hänen henkilöhahmonsa ovat yhtä epätodennäköisiä sankarittaria.
Osallistun kirjalla Helmet2019-lukuhaasteeseen #37 (pienkustantamon julkaisu).
Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia
A Manual for Cleaning Women: Selected Stories
Suom. Kristiina Drews
2017, Aula & co
292s.
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti / Buddy Berlin
Sivumerkkejä 