Zadie Smith: Swing time

Zadie Smith kuuluu ehdottomasti suosikkikirjailijoihini. Olen lukenut häneltä kaikki suomennetut romaanit ja uusinta odotan aina nälkäisenä. Swing Timen julkaisusta on vierähtänyt jo muutama vuosi ja toivoa sopii, että lisää olisi taas pian tulossa.

Swing time -kansikuva

Smithin tuoreimman romaanin teemat ovat jossain määrin tuttuja edellisistä. Smith kuvaa usein rodullistettujen ja/tai maahanmuuttajataustaisten ihmisten elämää kulttuurissa, jossa taustalla on merkitystä ja jossa se määrittää monellakin tapaa ihmisten vapautta ja valintoja.

Swing time on kertomus ystävyydestä. Päähenkilö tutustuu jo lapsena tanssitunnilla ikäiseensä tyttöön, Traceyyn. Siinä missä kertojalla on musta, uraorientoitunut jamaikalaistaustainen äiti ja valkoinen isä, Traceylla on valkoinen äiti ja vankilassa viruva musta isä. Tracey tosin itse selittää isänsä poissaoloa sillä, että tämä on kiireinen toimiessaan Michael Jacksonin taustatanssijana. Tyttöjä yhdistää rodullistamisen leima, intohimo tanssiin ja erityisesti vanhoihin tanssimusikaaleihin sekä unelmat popmaailmasta. Kertoja päätyykin tyttöjen idolin, poptähti Aimeen avustajaksi ja muun muassa auttamaan tätä hyväntekeväisyysprojektissa Afrikassa – juonikuvio joka tuo oman säikeensä rodullistamisen ja epätasa-arvon tematiikkaan. Tracey puolestaan luo uraa tanssijana, mutta ura kariutuu.

Tyttöjen välisen ystävyyden lisäksi myös näiden äitisuhteet ovat kirjassa näkyvässä osassa. Kertojan äiti on sivistynyt ja opiskelee vapaa-ajallaankin sosiologiaa ja politiikkatieteitä, päätyen mukaan myös paikallispolitiikkaan. Kertojan äiti halveksii puolestaan Traceyn perhettä, jota pitää huonona liian tavallisen äidin ja vankilassa viruvan isän vuoksi.

Mitä lapsi äidiltään haluaa? Täydellistä alistumista. Voi, onhan tietysti mukavaa ja järkevää ja kunnioitettavaa sanoa, että naisella on täysi oikeus omaan elämään, kunnianhimoisiin pyrkimyksiin, omiin tarpeisiin ja niin edelleen – sitähän minäkin olen aina vaatinut –, mutta lapsena, ei, totta puhuen kysymys on näännytyssodasta, järjellä ei ole siinä mitään sijaa, ei vähäistäkään, lapsena äidiltä ei halua muuta kuin että hän kerta kaikkiaan tunnustaa, että on vain ja ainoastaan äiti ja että hänen muu elämäntaistelunsa on ohi. Hänen on laskettava aseensa ja tultava lapsen luo. Ja jos hän ei tee niin, silloin vasta sota syttyy, ja minun ja äitini kesken vallitsi sotatila.”

Se oli totta. Äidille ei mahtanut mitään. Kun pääsimme kotiin, hän katsoi avoimen yliopiston luentoa lehtiö ja kynä kädessä, näytti kauniilta ja levolliselta sohvalle käpertyneenä, paljaat jalat takamuksen alle vedettyinä, mutta kun hän kääntyi, näin että häntä harmitti, olimme tulleet takaisin liian aikaisin, hän tarvitsi enemmän aikaa, enemmän rauhaa, enemmän hiljaisuutta, jotta voisi opiskella. Olimme temppeliin tulleita vandaaleja. Politiikkatieteet ja sosiologia, niitä äiti opiskeli. Emme tienneet, miksi.”

Päähenkilötytöt tuovat jossain määrin mieleen Elena Ferranten Napoli-sarjan Lenùn ja Lilan välisen ystävyyden. Jopa persoonat vaikuttavat samantapaisilta: Swing timen kertoja on sopeutuvainen, ”varjoissa kulkeva” ja Traceyn rohkeutta ihaileva ”Lenù”, Tracey puolestaan rohkea, rämäpäinen, mutta oman menestyksensä tiellä seisova ”Lila”.

Minusta tuntui kuin olisin junassa matkalla sinne, minne minunlaiseni murrosiässä yleensä menivät, paitsi että jokin olikin nyt äkkiä toisin. Minulle oli ilmoitettu, että jäisin junasta yllättävällä pysäkillä, kauempana radan varrella. Ajattelin isääni, joka oli tyrkätty pois junasta ennen kuin se oli edes kunnolla lähtenyt asemalta. Ja Traceyta, joka halusi päättäväisesti hypätä kyydistä siksi että hän mieluummin kävelisi kuin antaisi kenenkään määrätä, mikä hänen pysäkkinsä oli ja miten pitkälle hän sai mennä.”

Epätasa-arvo näkyy romaanissa monella tavalla. Rodullistamisen vaikutuksia tytöt saavat tuntea jo kotiseuduillaan Lontoossa ja koulutiellään. Poptähti Aimeen hyväntekeväisyysprojekti Afrikassa ja siihen sekoittuvat adoptiokuviot ovat räikeä esimerkki vallasta ja omanlaisestaan rasismista. Tyttöjen perhetaustat tekevät näkyväksi myös luokkaerot.

Smith kirjoittaa värikkäästi ja mukaansatempaavasti ja mukana kyllä jälleen viihtyy. Popmaailman kuvaaminen on vaikeaa ilman, että sortuu kliseisiin ja paikoitellen näihin sortuu myös Swing time. Erityisesti Afrikka-osiot tuntuvat jollain tapaa yksinkertaistetuilta ja pinnallisilta. Vahvimmillaan romaani kuvaakin päähenkilötyttöjen välistä ystävyyttä kaikkine suhteen sisä- ja ulkopuolelta tulevine ristiriitoineen.

Osallistun kirjalla Helmet2019-lukuhaasteeseen #10 (rodullistetun kirjailijan kirjoittama kirja).

Zadie Smith: Swing time
Suom. Irmeli Ruuska
2016, WSOY
462s.
Kansi: ei mainittu

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s