Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta

Täytyy myöntää, että vuonna 2017 tuotannostaan Nobel-palkinnon saanut Kazuo Ishiguro onnistui yllättämään minut teoksellaan Pitkän päivän ilta. Ennakkoluuloisesti olisin odottanut japanilaislähtöiseltä kirjailijalta harukimurakamimaista, Japaniin sijoittuvaa maagista realismia, tai sitten modernia japanilaista yhteiskuntaa ruotivaa proosaa.

Pitkän päivän ilta -kansikuva

Pitkän päivän ilta on kuitenkin jotain ihan muuta. Anthony Hopkinsin ja Emma Thompsonin tähdittämäksi elokuvaksikin taipunut tarina heittää lukijan nimittäin keskelle perienglantilaista maaseutua, erään työnantajalleen uskollisen hovimestarin elämään. Ishiguro tosin muutti jo lapsena Japanista Englantiin, joten sinänsä romaanin tapahtumapaikan ei pitäisi yllättääkään.

Ishiguron tarinassa hovimestari Stevens on omistanut koko elämänsä työlleen. Hän on hionut taitojaan viimeisintä haarukan asettelua myöten ja tuntee ylpeyttä työstään. Pitkäaikaisen isännän, lordi Darlingtonin kuoltua Stevens siirtyy kartanon mukana sen uudelle, amerikkalaiselle omistajalle, herra Faradaylle. Sitten Faraday ehdottaa Stevensille pientä lomaa ja lainaa tälle autoaan tätä varten. Stevens lähtee ajelulle pitkin englantilaista maaseutua, tapaamaan kartanossa aikanaan palvellutta neiti Kentonia, jonka kanssa asioita on muutenkin jäänyt aikanaan kesken.

Matkalla päästään seuraamaan kartanon menneisyyden vaiheita Stevensin muistojen kautta. Se on samalla matka sekä menneeseen aikaan ja aikakauteen että Stevensin sisäiseen tunne-elämään, joka muuten tiukasti roolissaan pysyvällä hovimestarilla on padottu jonnekin syvälle sisimpään.

Minusta tuntuu, että vasta meidän sukupolvemme havaitsi seikan joka oli jäänyt kaikilta edellisiltä sukupolvilta huomaamatta: että tämän maailman suuret ratkaisut eivät synny noin vain julkisissa kokoushuoneissa tai konferensseissa yleisön ja lehdistön herpaantumattoman silmän alla. Sen sijaan keskusteluja käydään ja ratkaisevat päätökset tehdään tämän maan merkittävien tahojen rauhassa ja hiljaisuudessa.”

Ishiguro taitaa tämän kirjan perusteella vähäeleisen kerronnan oikein hyvin. Stevensin pidättyväisen hovimestarin hahmo on suorastaan elokuvallinen (ja rooli kuin Anthony Hopkinsille tehty), niin hienovaraisesti hänen mielenliikkeensä voisi tiivistää pienenpieniin ilmeen- ja katseenmuutoksiin, joita parhaimmillaan ilmentää tarkka näyttelijäntyö. Kentonin ja Stevensin välisen suhteen kuvaus on niin ikään pienten eleiden vaihtelua, kuin tanssia.

Kirja sivuaa myös maailmanpolitiikkaa, kun kartanon entisen ja nykyisen isännän poliittiset taustat kudotaan esille. Juonellisesti teos ei kuitenkaan onnistu vetämään, vaan nojaa pitkälti Ishiguron henkilökuvaukseen ja erityisesti Stevensin hahmon rakentumiseen. Kerronta on paikoitellen hyvinkin pitkäveteistä. Itse nautin tällä kertaa kirjaa enemmän siitä tehdystä elokuvasta.

Osallistun kirjalla Helmet2019-lukuhaasteeseen #33 (olet nähnyt kirjasta tehdyn elokuvan).

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta
The Remains of the Day
Suom. Helene Bützow
2017 (1989), Tammi
283s.
Kansi: Laura Lyytinen

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s