Pauliina Rauhala: Synninkantajat

Pauliina Rauhala kirjoittaa jo toistamiseen lestadiolaisliikkeestä. Esikoinen Taivaslaulu oli kauniisti mutta todentuntuisesti kerrottu kuvaus kasvamisesta lestadiolaisliikkeen paineissa. Synninkantajat ammentaa samasta aiheesta, mutta on muutoin itsenäinen teos.

Pauliina Rauhala Synninkantajat

Teos sijoittuu pieneen lestadiolaiskylään jossain päin Pohjois-Pohjanmaata. Tarinaa kerrotaan pääosin neljän henkilön kautta.

Taisto on lestadiolaisliikkeen johtohahmoja. Hän pyrkii pitämään liikkeen voimalinjoja kasassa, paasaa muille liikkeen ja hengellisyyden merkityksestä ja peilailee ajatuksiaan lähiluonnossa liikuskelemalla.

Myös kirjallisuus voi viedä kauas Jumalasta. Nuorempana luin muutaman romaanin mutta lopetin sitten, ja se on ollut elämäni paras päätös. Sanomalehdet riittävät ja tietokirjat. Maailman kirjallisuus on täynnä viekoittelevia filosofioita, teorioita ja estetiikkaa, siinä kyseenalaistetaan häpeämättä arjen järjestys ja heittäydytään vieraiden voimien valtaan.”

Minä puhun uskon kuuliaisuudesta! Eikö se jo voisi tulla selväksi! Sitä paitsi tuolle synnille on maailmassa keksitty ihan virallinen nimi, kyllä minäkin lehtiä luen. Naisasialiike, se tarkoittaa luonnonjärjestyksen kyseenalaistamista. Miestenmollaajat seisovat mielenosoituksessa kyltin kanssa, jossa lukee Ehkäisy ilmaiseksi. Siitä oli kuva Kalevassa.”

Aliisa on uskoa ja erityisesti siihen liittyneitä, sielunhoidollisia hoitokokouksia kyseenalaistava nainen. Hänen tyttärensä Auroora puolestaan kipuilee rakkauden kanssa, joka ei taivu uskonyhteisön perinteisiin odotuksiin.

Maanviljely on arvokasta. Kaupunkielämä on arvotonta. Maailmasta vetäytyminen on arvokasta. Liika koulutus on arvotonta. Ennallaan säilyminen on arvokasta. Muuttuminen on arvotonta. Yhteisön jäsenistä huolehtiminen on arvokasta. Laiskotteleminen on arvotonta. Ruumiillinen työ on arvokasta. Kiirehtiminen on arvotonta. Menneisyys on yhtä arvokas kuin tulevaisuus. Itse tehty on arvokkaampi kuin ostettu. Yhteisön etu on arvokkaampi kuin yksilön etu.”

Nuorin päähenkilö on Aaron, Taiston ja Aliisan lapsenlapsi, joka on imenyt perheensä ja erityisesti pappansa tarinat itseensä ja pelkää uskoa vastaan rikkomisen johtavan hirvittäviin tapahtumiin. Aaron idolisoi Taisto-pappaansa ja imee uskontarinoista kaiken itseensä sienen lailla.

Rajoista saarnaa myös Taisto-pappa seuroissa, eikä minun ole ollenkaan vaikea ymmärtää mistä on kyse. Jos pihan tai pellon pyykkien siirtäminen on väärin, vielä monin verroin suurempi synti on Jumalan valtakunnan reunojen häivyttäminen. Aika on vaarallinen, pappa selittää, rajansiirtelijöitä on taas ilmaantunut, mutta huijaukset paljastuvat aina. Pyhä Henki ja Jumalan sana mittaavat laitojen paikat eikä sisään pääse muutoin kuin ahtaasta portista.”

Lisäksi teoksessa kuullaan kaikkitietävää kertojaa, ”matkakertomusten” muodossa. Ääni ilmentää kaiketi jossain määrin tarinan kertojaa itseään, sen verran reflektoiva se on. Minulle tämä kehyskertoja jäi kuitenkin kaikista kertojista etäisimmäksi ja hieman liian selitteleväksi. Tarina olisi seissyt kantimissaan jo neljän muun kertojan voimin. Monipuolisimmin näistä äänistä nousevat kuuluviin Taiston kamppailut uskon puolustajana ja lestadiolaisliikkeen perinteistä kiinni pitävänä hahmona sekä Aliisan liikkeen toimintoja kyseenalaistavat soraäänet.

Miehen suhde naiseen on hengen suhde materiaan, kaikissa patriarkaalisissa uskonnoissa. Naisen ruumis on keskeinen osa traditiota, sillä arjen ja pyhän raja erottuu sukupuolielämän alueella. Naisen keholle täytyy panna rajat, kirjaimellisesti, jotta se kääntyy kotiin päin. Langanpäät näkyvät ja katoavat.”

Rauhalan romaanissa usko ja sen vaikutukset ovat ylisukupolvisia, huolimatta siitä, miten uskovaisia ihmiset itse ovat. Se kertookin ennen kaikkea uskon ja siihen liittyvän uskonyhteisön henkisen paineen läpitunkevasta vaikutuksesta. Tuomitseva ja rajoittava yhteisö pyrkii hoitokokouksilla kitkemään jäsentensä mielistä ja arjesta asiat ja ajatukset, jotka eivät sovi sen pirtaan.

Rauhalan kieli on jälleen runollisen kaunista, paikoitellen kuitenkin jopa rasittavan eteeristä. Romaanissa liikutaan paljon luonnossa, erityisesti Taisto-papan mukana ja välillä ylitsepursuava luontokuvaus tuntuu hieman itsetarkoitukselliseltakin.

Istun metsässä ja lasken läpinäkyviksi käyneiden puiden keltaisia lehtiä, jotka päästävät yksi kerrallaan irti oksasta ja leijaavat maahan. Katson tarkasti, miten eri tavoin on mahdollista lähteä, ja piirrän sormella perässä ilmaan jokaisen lentoradan käännökset, spiraalit ja silmukat. Auringon valossa lehtien liike näyttää kepeältä ja yritän ottaa opikseni.”

Kaiken kaikkiaan Rauhala kuitenkin onnistuu jälleen kirjoittamaan uskonnollisesta liikkeestä kiihkotta mutta kritiikkiä kaihtamatta, kauniisti ja uskottavasti.

Osallistun kirjalla Helmet2018-lukuhaasteeseen #49 (vuonna 2018 julkaistu kirja).

Pauliina Rauhala: Synninkantajat
2018, Gummerus
368s.
Kansi: Jenni Noponen / Shutterstock

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s