Ossi Nyman: Röyhkeys

Ossi Nymanin esikoisteos Röyhkeys nostatti pienoisen kohun ilmestyttyään pari vuotta sitten. Protestanttisen työetiikan nimeen vannovassa maassa vapaaehtoinen työttömyys on tabu, vaikka vapaaehtoisuus olisikin suhteellista. Röyhkeys kertookin juuri tästä: työttömyydestä valintana ja yhteiskunnasta, jossa sellaista ei suvaita.

Röyhkeys kansikuva

Tarina on jaettu kolmeen osaan. Ensimmäisessä osassa nimetön kertoja punkkaa kavereidensa nurkissa Turussa ja käy Bruce Springsteenin konserteissa. Toisessa osassa hän on Tampereella työvoimatoimiston työllistymiskurssilla. Kolmannessa osassa hän on päässyt kirjoittajakouluun Helsingissä, jossa hän jalostaa kokemuksiaan kirjaksi.

Nymanin kertoja kaihtaa kaikenlaista kielikikkailua ja kielikuvia. Kerronta on lakonista, pelkistettyä ja äärimmäisen totevaa, jopa tylsää, päälausetulitusta. Tarina ammentaa paljon päähenkilön ajatuksista ja pohdinnoista, varsinaista dialogia muiden ihmisten kanssa on vähemmän.

Kävelin kojulle ja luin lapusta, että limsa maksoi kaksi euroa. Se oli hyvin kohtuullinen hinta ja minä mietin, että pystyiköhän Bruce vaikuttamaan näihin hintoihin ja pitämään ne alhaisina, kun kyllähän se vaikutti Brucen maineeseen, jos hänen keikallaan myytin ylihintaisia juomia.”

Äärimmilleen yksinkertaistetuissa lauseissa ja kerronnassa on välillä kuitenkin jopa nerokkaita, paljonpuhuvia kohtauksia.

Anna käveli minua kohti juuri siitä suunnasta, josta olin ajatellutkin hänen tulevan. Hän kääntyi kuitenkin muutama metri ennen minua oikealle ja sanoi poispäin kävellessään minulle jotakin, mistä en liikenteen melun vuoksi saanut selvää. Hän käveli suojatien yli ja meni risteyksen toisella puolella olevaan kauppaan ja tuli pian takaisin banaania syöden.”

Luokka täyttyi pikkuhiljaa naisista ja siellä alkoi olla keskustelua ja meteliä. Naiset puhuivat siitä millä he olivat tulleet kouluun, ja kun he puhuivat miehistään, he eivät koskaan sanoneet heidän nimiään vaan sanoivat aina mun mies, ja se kuulosti siltä kuin he uhkailisivat toisiaan. He olivat aikuisia naisia, joilla oli valmiit elämät ja jotka pystyivät halutessaan sanomaan, että minä olen tiedottaja tai minä olen asiakkuusjohtaja tai me muutimme eilen Munkkiniemeen ja mun mies on nyt ihan poikki.”

Olin nähnyt mielenosoituksessa myös kaksi tummaihoista miestä Suomi-lippikset päässään, ja he olivat olleet niin humalassa, että he nojailivat toisiinsa ja meinasivat kaatua koko ajan. Vieressäni seisova tyttö oli myös katsellut heitä ja sanonut, että taas saivat persut vettä myllyynsä. Olin silloin ajatellut, että ehkä ihmiset puhuivatkin itsestään, kun he puhuivat perussuomalaisista, ja että heistä oli tullut hyvin tarpeellinen porukka, jota saattoi syyttää aina, kun omaan mieleen tuli joku rasistinen ajatus.”

Nymanin kirjaa on sanottu autofiktiiviseksi ja se sekoittaa sepitettä todellisuuteen muutenkin. Nyman esimerkiksi kertoo kirjoittajakoulun todellisista opettajista heidän oikeilla nimillään, heidän luonteista ja sanomisista, mikä tuo tarinaan hämmentävää lisämaustetta, vaikka vaikeaa on tietysti tietää, kuinka paljon näissä osissa on totuutta.

Työttömyyttä ja siihen liittyvää stigmaa Nyman kommentoi romaanillaan monella tapaa. Työstä kieltäytyvää ei katsota muun yhteisön puolelta hyvällä, mikä näkyy esimerkiksi siinä, miten työtön laitetaan temppuilemaan tukiviidakossa tai tehottomissa työllistämistoimissa. Nyman ei kuitenkaan alleviivaa tätä epäkohtaa, pauhaa tai vaadi sääliä, pikemminkin toteaa tyylilleen uskollisesti: näin se nyt vain on, työttömällä ei yhteiskunnassamme tunnu olevan samanlaista ihmisarvoa kuin työtä tekevällä.

Valkoiset ja punaiset olivat siinä taistelleet monta päivää. Valkoiset olivat olleet minun puolellani kaupunkia ja punaiset toisella puolella. Molemmilla oli ollut omat näkemyksensä asioista, mutta siitä olin varma, että jos olisin elänyt siihen aikaan, olisivat molemmat halunneet sulkea minut vankileirille.”

Kirjan nimestä huolimatta päähenkilöä on hankala pitää erityisen röyhkeänä. Ehkä röyhkeää onkin kaikki muu: yhteiskunta, joka odottaa jäseniltään työntekemistä, vaikka työtä ei olisi tai vaikka tuo työ ei varsinaisesti hyödyttäisi edes ketään. Tämän asetelman älyttömyyttä tuodaan esille paasauksen sijaan melko tyylikkäästi, kuten vaikkapa perustuloa puolustavan Markon sanoin:

Marko sanoi, että mikäli kapitalistinen yhteiskunta halusi antaa jokaiselle kansalaiselle ihmisarvon, oli ilman mitään vaatimuksia annettu raha sen ainoa mahdollinen keino. Jos taas kansalaiset haluttiin pitää nöyrinä, niin sopi jatkaa tällä nykyisellä mallilla, jossa kaksisataatuhatta työtöntä kansalaista eli syvän häpeän ja itseinhon vallassa. Vastikkeettoman rahan antaminen ihmiselle olisi viesti, joka sanoisi, että tervetuloa maailmaan, tässä sinulle sen verran rahaa että pystyt pitämään ruumiisi ja sielusi elossa. Jos taas haluat saada enemmän rahaa, niin meillä löytyy ammatteja tankotanssijasta palomieheen ja puhelinmyyjästä aivokirurgiin. Marko sanoi, että tällöin jokainen ihminen ymmärtäisi lapsesta saakka, että hän riitti ihan vaan olemalla olemassa, ja hyvässä lykyssä nämä ihmiset alkaisivat ajatella, että myös tuolla toisella ihmisellä on sama oikeus olla olemassa kuin minulla.”

Nymanin päähenkilö täyttää työvoimatoimiston vaatimukset saadakseen työttömyyskorvaukset, mutta ei kuitenkaan halua saada töitä. Vaikka hän käyttää aikaansa mieluummin esimerkiksi Bruce Springsteenin konserteissa käymiseen, ei päähenkilökään aivan pelkästään laakereillaan lepää, vaan onnistuu esimerkiksi pääsemään kirjoittajakouluun opiskelemaan. Jollain tapaa tämä hyppäys työttömän arjesta arvostetun opinahjon opiskelijaksi rikkoi ainakin minulla hieman illuusiota kirjan päähenkilöstä ja hänen vilpittömyydestä.

Kirjan kolmanteen osioon Nyman heittää kerronnallisen kikan, jossa kertojaksi vaihtuu Lahdenmäki-niminen henkilö. Tämä kierre herättää kuitenkin enemmän hämmennystä kuin oivallusta.

Muutamista häiritsevistä piirteistään huolimatta Nymanin romaani onnistuu hienosti ravistelemaan käsityksiä työttömyydestä ja työnteon roolista yhteiskunnassa. Kirjasta löytyy myös yksi parhaista lukemistani romaanin loppulauseista.

Osallistun kirjalla Helmet2019-lukuhaasteeseen #25 (kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin).

Ossi Nyman: Röyhkeys
2017, Teos
189s.
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s