Mikko Rimminen: Maailman luonnollisin asia

Mikko Rimminen on kokeilevan kerronnan mestari ja Maailman luonnollisin asia on varmasti hänen romaaneistaan kokeellisin. Teos leikittelee kerronnalla, ajalla, paikalla ja kielellä.

Maailman luonnollisin asia -kansikuva

Teoksessa kertoja ei oikein tiedä itsekään, mitä tapahtuu, miksi ja mitä seuraavaksi tulee käymään. Se pitää lukijaa jatkuvasti varpaillaan ja epätietoisuudessa, ja osoittaa, että tarina voi viedä mihin suuntaan tahansa.

Tämä osa Ernstin ajattelusta on jäänyt minulle osin hämäräksi. Tässä kohtaa kysymys lienee kuitenkin eräänlaisesta vapaasta ajatusvirrasta, jonka kuva- tai muotosarjamainen syväolemus estää ajatusten artikuloitumisen miksikään sen jäsennellymmäksi.” [alaviite]

Rimmisellä on tapana keksiä omia sanoja ja venyttää kieltä, mutta tällä kertaa tekstiä sävyttävät myös lukuisat pitkätkin alaviitteet, listat, sanojen yliviivaukset, alleviivaukset, ruksaukset ja sulkeet. Tekstin seassa on myös mustavalkovalokuvia. Tekstikikkailut keskeyttävät kerrontaa, mutta Rimmisen käsissä pyörittely ei tunnu kikkailulta tai väkinäiseltä, vaan jollain tapaa vilpittömältä eksyksissä olemiselta.

Niin. Joskus on vain helpompi mennä siitä, missä aita on korkein, ja kysyä ’miksi’.’”

Juonesta on silti haastavaa saada kiinni, ja lopputuloksena on melko sekava vyyhti poukkoilua ja verbaalista sätkimistä.

Jonkinlainen juoni tarinassa kuitenkin on. On Ernst, tavallinen virkamies, joka vaeltaa Berliinissä työpaikalleen, kunnes hän joutuu kohtaamaan oudon kuution ja päätyy vartioimaan sitä jonkinlaiseen laboratorioon. Mystinen kuutio sekoittaa aika- ja paikkakäsityksiä. Mukana pyörii välillä myös Ernstin työkaveri Sonia.

Sitten, aikansa siristeltyään, Ernst ja kuutio lähtivät käsi kädessä laskeutumaan alas portaita ja löysivät yhden lyhyen, mutta verraten eschermäisen kerrosvälin jälkeen itsensä kadulta ja ihmisten seasta.”

Tapahtumat kulkevat milloin jännitystarinan muodossa, milloin scifiseikkailuna, milloin toimintailoitteluna. Juonella ei kuitenkaan ole juurikaan väliä, kerronta ja kieli ovat selvästi pääosassa.

Tietysti minun on nyt mahdoton arvioida, millaisia tuntemuksia edelliset, lähinnä Ernstin sisäistä maailmaa heijastelevat kuvailut nyt sinussa (tai kenessä hyvänsä) aiheuttavat, mutta Ernstin tämänhetkisessä edes jollakin tapaa jaollisessa maailmassa tapahtui nyt joka tapauksessa sellaista, että kuhisevan, kirskuvan, pörisevän, vinkuvan ja ammuvan risteyksen jälkeen Berliner Strasse valtimolaajeni Schönhauser Alleeksi, ja hänen oli ravistettava päästään kaikki koiranhilse ja tähtipöly säilyttääkseen keskittymiskykynsä ja henkensä arvaamattomasti kouristelevan aamuliikenteen happamissa karkeloissa.”

Rimmisen teos ei ole millään tavalla helppo tai edes kovin tyydyttävää luettavaa, mutta ajoittaisesta väsyttävyydestään huolimatta hengästyneestä, eksyneen oloisesta kertojasta on vaikea olla pitämättä.

Osallistun kirjalla Helmet2019-lukuhaasteeseen #14 (kirjailijan sukunimi alkaa samalla kirjaimella kuin oma sukunimesi).

Mikko Rimminen: Maailman luonnollisin asia
2017, Teos
394s.
Kansi: Johannes Nieminen / Perttu Saksa

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s