Erkka Mykkänen (toim.): Jatkuu!

Fanifiktio viittaa populaarikulttuurin tuotteesta, kuten elokuvasta, tv-sarjasta tai kirjasta tuotettuun fiktioon, jonka tekijänä on joku muu kuin alkuperäisen tuotteen tekijä, ”fani”. Erkka Mykkänen on toimittanut kirjallisuuden fanifiktioteoksen, jossa kirjailijat ja toimittajat ovat kirjoittaneet omat tuotoksensa kirjallisuuden klassikoista.

Jatkuu! -kansikuva

Kirjassa oman fanifiktion ovat tuottaneet esimerkiksi Saara Turunen, Joonas Konstig, Laura Lindstedt ja Erkka Mykkänen itse. Fanifiktion innoittajina toimivat kirjallisuuden klassikot, kuten Minna Canth, Aleksis Kivi ja Juhani Aho. Kokonaisuudessaan novelleja on kymmenen.

Kirjoittajat ovat saaneet suhteellisen vapaat kädet versioida tunnettua kohdettaan. Osa jatkaa tuttua tarinaa omalla jatko-osallaan, osa puolestaan on siirtänyt tapahtumia tai hahmoja lähemmäs nykyaikaa. Esimerkiksi Petri Tamminen jatkaa Seitsemän veljeksen tarinaa uudella luvulla, jossa yltiömaskuliinisen veljesparven keskinäistä dynamiikkaa sekoittaa Eero, joka kyseenalaistaa perinteisiä sukupuolirooleja ja -normeja.

Eero: ’Kas jukuripäätä! Kas rakasta Juhani-veljeä! Siis totisestiko lupaat ja vannot, että hölläät tuota ankaraa maskuliinisuuttasi ja muutoinkin tunnistat sukupuolinormatiivisuuden syrjivän luonteen?’

Juha Hurme puolestaan ravistelee Volter Kilven Alastalon salissa -klassikkoa omalla Ylöstalon huussissa -teoksellaan. Tarina on taattua, hieman vinksahtanutta, terävää mutta vilpittömän riehakasta Hurmetta.

Vahvimpiin ja raikkaimpiin antologian novelleihin kuuluu myös Laura Lindstedtin versio Joel Lehtosen Rakastunut rampa -tarinasta, jonka päähenkilölle Lindstedt kirjoittaa vaihtoehtoisen kohtalon. Lindstedt osoittaa, mihin kaikkeen kirjallisuus pystyy ja jättää pitkään pohtimaan kertojaa ja siihen liittyviä valintoja kirjallisuudessa.

Rohkeaa otetta edustaa myös Joonas Konstigin roisi Kalevala-versiointi.

Saara Turunen on tarttunut ihailemansa Minna Canthin Hanna -tarinaan, vieden sen metafiktion avulla hyvinkin henkilökohtaiselle tasolle. Turusen ihailu Canthin alkuperäistä tarinaa kohtaan ei jää epäselväksi. Turunen saakin lukijan kiinnostumaan itse novellia enemmän sen innoittajasta, Canthin Hanna-tarinasta.

Iida Sofia Hirvonen on tarttunut L. Onervan Mirdjaan, tuoden tarinan nykyaikaan some-maailmoineen ja työelämänkritiikkeineen. Turhankin alleviivaavan tyylinsä takia novelli tarjosi vähiten pohdittavaa ja uudisti loppujen lopuksi vähiten alkuperäistarinaa.

Mitä hän ylipäätään yritti ’selfieiden’ ottamisella itsestään kertoa? Että minä olen tämmöinen edgy tyyppi, ’tykätkää minusta’, että saisin vahvistusta identiteetilleni? Kuvaaminen tuntui yhtäkkiä järjettömältä ja turhalta toiminnalta. Hän oli tuhlannut siihen elämässään aivan liikaa aikaa.”

”’Kyllä mä tavallaan ymmärrän, heh, en usko ’binääriseen sukupuolijärjestelmään’, Mirdja sanoi. ’Joo joo, siis mäkin oon intersektionaalinen feministi…’”

Jos Mirdja pelkäsi taiteen tekemistä, pelkäsi hän sitäkin enemmän ’työtä’ ja ’yhteiskuntaa’. ’Työelämä’ kuulosti pystyynkuolleelta, menneisyyteen kuuluvalta käsitteeltä, jota yritettiin keinotekoisesti pitää hengissä. Yhteiskunta ei vaikuttanut yhtään asialta, joka voisi tuoda ’turvallisuutta’, vaan pelottavalta systeemiltä, joka koko ajan valvoi ja vaati ihmisiltä tietynlaista käyttäytymistä. Yhteiskunta teki jatkuvasti ihmiselle selväksi, että jos tämä ei tehnyt tuottavaa työtä, hän ei ansainnut olla olemassa. Mutta yhteiskunta ei huolehtinut siitä, että tekemistä riittäisi kaikille, ei, vaan itse piti ’rakentaa oma menestyksensä’… olla oman elämänsä superjohtaja…”

Mykkäsen antologia on hieman epätasainen, mutta monella tapaa kiinnostava. Se herättelee pohtimaan mielenkiintoisesti klassikkokirjallisuuden roolia ja asemaa. Kirjoittajien näkökulmien ja klassikoiden käsittelytapojen moninaisuus on ehdottomasti kokoelman vahvuus. Erityisesti sosiaalinen media, sukupuolinormien ravistelu ja naisen asema toistuvat teemoina useammassakin novellissa. Tämä ei ole yllättävää, mutta paikoitellen turhankin alleviivattua. Antoisimmat novellit kokoelmassa onnistuivat hyödyntämään alkuperäisteosta sitä kunnioittaen mutta omaäänisesti sen sijaan, että vain siirsivät tarinan tai hahmot nykyaikaan.

Novellia edeltävät kirjailijoiden lyhyet perustelut valinnoilleen, jotka itse koin kiinnostaviksi. Ilahduttavaa oli, että klassikkokirjoista ei ole valikoitunut vain kaikkein perinteisimpiä vaan myös yllätyksiä löytyy. Valinnat ovat selvästi novellien kirjoittajien omia, siksikin perustelut ovat kiinnostavia. Monen novellin kohdalla kiinnostus heräsi kuitenkin myös alkuperäisteokseen.

Osallistun kirjalla Helmet2019-lukuhaasteeseen #34 (kirjassa on usean kirjoittajan kirjoituksia).

Erkka Mykkänen (toim.): Jatkuu! Fanifiktiota kirjallisuutemme klassikoista
2017, Gummerus
252s.
Kansi: ei mainittu

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s