Emma Kantanen: Nimi jolla kutsutaan öisin

Suomalaisen pelialalla työskentelevän naisen sukellus kiinalaiseen pelimaailmaan ja Pekingin salamyhkäisiin lesbo-undergroundpiireihin ei äkkiseltään kuulosta ihan kaikista tavallisimmalta tarinalta, mikä kasvattikin mielenkiintoani tarttua tähän esikoisteokseen. Emma Kantasen omakohtaisiin kokemuksiin perustuva romaani on raikkaasti kirjoitettu tarina, joka vetäisee mukaansa ensisivuilta lähtien.

Nimi jolla kutsutaan öisin -kansikuva

Kirjassa kertoja, Suomessa Roviolla työskentelevä peligraafikko headhuntataan kiinalaiseen pelifirmaan. Kertoja tarttuu työtarjoukseen, joka jännittää mutta josta on vaikea kieltäytyäkään. Perillä käy selväksi, että kiinalainen työkulttuuri ja pelifirmojen toimintaperiaatteet eroavat räikeästi suomalaisista vastineistaan. Paikallisessa piilaaksossa vähät välitetään työhyvinvoinnista ja pelejäkin tahkotaan lähinnä ulkomaisia menestyspelejä kopioiden.

Kertoja huomaa pian, että varsinaista ammatillista haastetta uusi työ ei tuota, monenlaista muun elämän haastetta Kiinassa asuminen sen sijaan tuottaa rutkasti. Koska työpaikka ei tarjoa kertojalle tämän kaipaamaa yhteisöä, sosiaalista liimaa, jolla kiinnittyä uuteen kotimaahan, hän lähtee etsimään sitä muualta. Yhteys löytyykin paikallisesta lala-yhteisöstä, eräänlaisesta lesbojen alakulttuurista. Pian kuitenkin käy ilmi, että yhteisöllä on vahva sisäinen koodistonsa, jonka mukaan sen jäsenten oletetaan käyttäytyvän. Kertoja ajautuu suhteisiin, joissa määritellyistä rooleista poikkeaminen tarkoittaa uhkaa ja suoranaista väkivaltaa.

Kantasen romaanissa risteilee monia isoja teemoja. Kulttuurien – ja erityisesti työkulttuurien – yhteentörmäys on yksi näistä. Kantanen kuvaa tarkasti ja herkullisin yksityiskohdin uusiin työkavereihin tutustumisen vaikeutta vieraassa maassa, kieliongelmien luomia hankaluuksia ja kulttuuristen muurien aiheuttamaa yksinäisyyttä. Kertojan kokema ulkopuolisuuden tunne on käsinkosketeltavaa. Kansainvälisessä pelibisneksessä työskentely ulkomailla kuulostaa hienolta, mutta Kantanen näyttää tästä toisen puolen, jossa suuret ja kimaltavat odotukset vaihtuvat pettymyksiksi toisensa jälkeen.

Työhaastattelupäivänä olin nähnyt ensimmäistä kertaa Pekingin harmaimman osan, Haidianin. Alue oli rehellinen, sillä se näytti käyttötarkoitukseltaan. Monimutkaiselta ja toimivalta, niin kuin kone, jota ei ymmärrä. Toimiston sisäänkäyntiä etsiessäni oli tuntunut, että kaikki Pekingin ovet, jotka olivat minulle merkityksellisiä, olivat piilossa.”

Kantanen ravistelee myös pelimaailman kliseitä. Rovioiden ja Supercellien menestys on luonut pöhinäpilven pelialan ympärille. Sellaisen, johon ei tunnu mahtuvan muuta kuin shampanjanhuuruista leikkiä ja hulppeita työsuhde-etuja. Romaanin kertojalle peliala on ennen muuta mahdollisuus toteuttaa taiteellisia ambitioita, joita Kiinassa ei kuitenkaan ole mahdollista toteuttaa. Graafinen ammattitaito tai taiteellinen kunnianhimo nousee yllättävänkin harvoin esille pelialasta puhuttaessa. On myös kiinnostavaa kuulla välillä pelialalla työskentelevän naisen näkökulmaa alaan.

Kiinassa kaikki oli piilotettua. Aina oli olemassa ovi viimeisen kulman takana ja aina oli sellainen portaikko, joka piiloutuu toisten alle.”

Kantanen kuvaa rehellisen tuntuisesti myös paikallisen lala-lesboyhteisön hierarkiaa, jossa roolit on jaettu tarkasti. Niistä poikkeamista ei katsota hyvällä. Pian yhteisö muuttuu kertojalle ulossulkevaksi ja uhkaavaksi. Kantanen kuvaa raadollisesti myös yhteisöön liittyvää väkivaltaa.

En minä todellakaan tiennyt. Vain sen, kuinka lalat olivat eräänlainen alakulttuuri. Ei, jengi. Niinhän Da Shankin oli sanonut, laloja hän oli tarkoittanut. Urbaani heimo, jolla oli omat perinteensä, sääntönsä ja hierarkiansa.”

Kantanen kirjoittaa sulavan yksinkertaisesti mutta samalla kertaa vetävästi. Tarinaan on helppo sujahtaa mukaan. On myös yllättävän kiinnostavaa lukea kirjaa, joka kuvaa kiinalaista arkea ja työelämää – vaikkakin ulkomaalaisen ”ulkopuolisin” silmin – esimerkiksi politiikan tai historian sijaan.

Emma Kantanen: Nimi jolla kutsutaan öisin
2019, Gummerus
430s.
Kansi: Jenni Noponen

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s