Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin

Mia Kankimäen Naiset joita ajattelen öisin on kirja, johon tuskin olisin tarttunut, ellei se olisi kirvoittanut niin suurta innostusta erinäisissä medioissa ja blogeissa. Mistä siis on kyse?

Naiset joita ajattelen öisin -kansikuva

Kankimäen teoksen päähenkilö on Kankimäki itse, nelikymppinen, vastikään hyvän vastaanoton saaneen esikoisteoksen julkaissut ja päivätyöstään irtisanoutunut nainen, joka kaipaa uusia tuulia elämäänsä. Kertojan päässä pyörii liuta naisia, historiallisia hahmoja, jotka tulevat hänen mieleensä erityisesti yöaikaan. Nämä naiset ovat olleet oman alansa ja aikansa uranuurtajia, rohkeita ja sovinnaisuuksia ravistelevia ihmisiä, tutkimusmatkailijoita ja taiteilijoita, jotka ovat irrottautuneet arjestaan normeja rikkoen. Näiden naisten innoittamana kertoja lähteekin matkalle ympäri maailman ihailemiensa naisten jalanjäljissä. Samalla Kankimäki tulee vyöryttäneeksi lukijalleen aimo annoksen tietoa ja kiinnostavia anekdootteja näiden historian naisten elämistä. Lukija tutustuu esimerkiksi Afrikassa vaikuttaneeseen (ja Kankimäen naisista varmasti tunnetuimpaan) kahviviljelijä ja kirjailija Karen Blixeniin, 1800-luvulla eläneeseen maailmanmatkaaja ja matkakirjailija Isabella Birdiin ja japanilaiseen taiteilija Yayoi Kusamaan. Matkoillaan Kankimäki päätyy Afrikkaan, Japaniin ja Italiaan.

Kankimäen teos on samaan aikaan kiehtova ja häiritsevä. Kiehtovia ovat ainakin ne kiinnostavat faktat ja anekdoottimaiset tarinat Kankimäen yönaisista. Erityisesti menneiden vuosisatojen tutkimusmatkailijanaisten tarinat ovat inspiroivia.

Kyllä, Afrikka oli tärkeä, mutta tuntuu kuin Mary olisi eräässä haastattelussa melkein vahingossa paljastanut sen kaikkein tärkeimmän asian, jota hän ehkä sittenkin rivien välissä ajoi. Mary sanoi nimittäin pitävänsä kummallisena, että hänen matkustamistaan pidettiin naiselle erikoisena saavutuksena, kun taas kukaan ei ihailisi häntä, jos hän olisi jatkanut raskaiden kotivelvollisuuksien hoitamista kuolemaansa saakka: ’Siihen ei kiinnitetä mitään huomiota, että nainen uhraa itsensä kotilieden ääressä, mutta kaikki pitävät sitä ihmeellisenä, jos hän seuraa miesten jalanjälkiä – tietä, joka on usein paljon helpompi.’”

Kankimäki on selvästi tankannut paljon faktatietoa yönaisistaan, vaikka mutkia olisikin oiottu. Tiukkojen sovinnaisuusnormien aikakausina eläneiden naisten rohkeus lähteä normeja rikkomaan ja toimia vastoin odotuksia on välillä hyvinkin voimaannuttavaa luettavaa. Hauskaa on myös, että Kankimäen listaan on valikoitunut naisia, jotka (Blixeniä tai Kusamaa lukuunottamatta) ovat vähemmän tunnettuja.

Ja sitten hän kirjoitti vielä lauseen, jonka ansiosta hän on ehkä kaikkein radikaalein näistä matkustavista yönaisistani: Rakas lukija, älä tuomitse minua liian ankarasti, vaan suo minulle tämä ilo, joka ei ketään vahingoita ja joka tekee minut niin onnelliseksi. Loppupeleissä Idalla ei ollut tekosyitä matkoilleen. Hän matkusti vain koska halusi, ja uskalsi sanoa sen ääneen.”

Kankimäen kirjoitustyyli on humoristinen ja vilpittömän innostunut. Hän ihailee yönaisiaan peittelemättä. Välillä naisten rohkeuden ylistys ja sankarimyytin pönkittäminen hieman puuduttivatkin. Toisaalta esimerkiksi Karen Blixenin ristiriitaista hahmoa Kankimäki kuvailee myös rehellisesti pohtien.

Mutta jos olin ajatellut, että Karen sen sijaan oli kadehdittavan reipas, terve ja vahva, niin ei kyllä ollut. Tosiasiassa Karen oli jatkuvasti sairaana.”

Elämäkerran luettuani olen hämmentynyt, suorastaan vihainen Karenille: tällainenko epätasapainoinen bitch hän onkin?”

Hauskoja ja välillä liikuttaviakin ovat Kankimäen jokaisen luvun loppuun kerätyt ”neuvot” yönaisilta, eräänlaiset muistutukset siitä, mitä opittavaa esitellyltä naiselta voisi sekä kertojalle itselleen että lukijalle olla. Parhaimmillaan nämä neuvot muistuttavat siitä, miten tärkeää on poistua välillä omalta mukavuusalueelta ja miten kannattaa yrittää olla rohkea, vaikka pelottaisikin – muutosta kohti, aina jos tarve vaatii, Kankimäki tuntuu muistuttavan.

Yönaisten neuvoja: Ole rohkea. Ei haittaa, vaikka pelkäät. Pelaa niillä korteilla, jotka saat. Vaikka olisit sairas, voit silti elää täysillä. Jos menetät kaiken, ala kirjoittaa.”

Mikä kirjassa sitten häiritsi? Näkökulma on kirjassa korostetusti länsimaisen valkoisen naisen. Sellaisia ovat myös melkein kaikki kirjassa esitellyt sankarittaret. Eniten tilaa Kankimäen yönaisista on saanut Karen Blixen sekä hänen ja Kankimäen omat seikkailut Afrikassa. Sekä Blixenin että Kankimäen katse Afrikkaan on yhteenniputtava ja stereotypioita pikemminkin uusintava kuin rikkova. Afrikka edustaa tekstissä monella tapaa vaaraa (kulttuurisesti ja luonnoltaan), joka koettelee sinne uskaltautuvan rohkeutta. Kankimäki viittaa myös itse (Afrikan) eksotisoinnin ongelmaan ja oman valkoisuutensa mukanaantuomaan taakkaan, mutta ei silti tiedostamisesta huolimatta oikein kykene irtautumaan näistä.

On viimeinen aamu. Katson sängystäni hyttysverkon läpi, miten aurinko valaisee viistosti Tarangiren vihreän akaasiasavannin. Ajattelen, etten hemmetti vieköön ole sellainen nainen kuin haluaisin, mutta eipä ollut Karenkaan.”

Jossain määrin minua häiritsi myös kertojan erityisesti alussa kuvailemat motiivit irtiottoonsa.

Minä olen nelikymppisenä palannut kaksikymppisen elämäntilanteeseen – minulla ei ole aikatauluja, velvollisuuksia, työpaikkaa eikä varsinkaan rahaa, ja olen muuttanut niin pieneen yksiöön, etten ole asunut sellaisessa koirankopissa edes opiskeluvuosina. Olen vapaa, mutta samalla ulkopuolinen. Huonona hetkenä tuntuu siltä, etten ole kahdessakymmenessä vuodessa onnistunut saavuttamaan yhtään mitään. Hyvänä hetkenä tuntuu, että olen onnistunut vapautumaan siitä kaikesta.”

Uraoravanpyörästä irtautuminen on arvatenkin jännittävää, mutta vastikään ihan hyvän vastaanoton saaneen esikoiskirjan julkaissut, taloudellisesti maailmanympärimatkailuun kykenevä nyt ei aivan huono-osaisimmastakaan päästä ole.

Kankimäen teos asettuu jonnekin kauno- ja tietokirjallisuuden väliin. Sinänsä genrejen väliin sijoittuminen ei ole ongelma, mutta itse koin jutustelevaan tyyliin esitetyn tietokirjamaisen fakta- ja elämäkertavyörytyksen hieman epätasaisena luettavana. Ikään kuin kirja olisi vuorotellen kevyt ja painava.

Ristiriitaisen kirjan parasta antia on siitä välittyvä vilpitön innostus aihettaan kohtaan. Se on myös varmasti omiaan herättelemään matkakuumetta. Matkalle (erityisesti yksin) lähtevälle se voikin tarjota inspiraatiota ja rohkaisua.

Yönaisten neuvoja: Jos tiedät mitä haluat tehdä, tee se. Jollei kukaan tuntemasi ole tehnyt sitä koskaan ennen, aina parempi. Merkitse kaikkeen ylpeästi suurin kirjaimin: m i n ä  t e i n  t ä m ä n. Mainosta osaamistasi. Levitä käyntikorttejasi. Kuvissa katso suoraan kameraan. Ole vilpitön, tyyni, itsevarma ja ihana.”

Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin
2018, Otava
437s.
Kansi: Piia Aho

2 kommenttia artikkeliin ”Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin

  1. Tämä kirja on ainakin siinä mielessä upea, että se herättelee monenlaisia ajatuksia ja keskustelua. Tekstiäsi lukiessa minulle tuli mieleen, että olisi kiinnostavaa lukea kirja, jossa kirjailija matkustaa Suomeen. Youtuben puolella on monia videoita, joissa ulkomaalaiset kertovat matkastaan Suomeen. Eräs henkilö kertoi ennakko-odotuksistaan ja pyysi jälkikäteen virheellisiä käsityksiään anteeksi, sillä ne olivat suomalaisia kohtaan rasistisia.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s