Satu Vasantola: En palaa takaisin koskaan, luulen

Helsingin Sanomien toimittajana työskentelevän Satu Vasantolan esikoisromaani lähtee liikkeelle hautajaisista. Eletään nykyaikaa ja iäkäs Martta on hautaamassa poikaansa Tapiota. Hautajaisissa on myös Tapion sisarentytär, asianajajajana erityisesti turvapaikanhakijoiden asioita hoitava Susanna. Pian hypätäänkin seuraamaan Susannan elämää hänen kotiinsa majoittuneen irakilaisen turvapaikanhakijan, Fatiman, kanssa. Nykyajasta singahdetaan seuraavaksi puolestaan alussa tavatun Martan ja tämän lasten elämään vuosikymmenien taakse. Miten tähän päivään on päädytty, millaisten vaiheiden ja historian kautta, sitä perataan auki vivahteikkaassa kertomuksessa.

En palaa takaisin -kansikuva

Yhden eteläpohjalaisen suvun jäsenten ja vaiheiden kautta Vasantola rakentaa tarinaa, jossa suvun perinteet ja suhteet heittävät varjonsa pitkälle tulevien sukupolvien elämään. Erilaiset valinnat ja olosuhteet vaikuttavat ihmisten elämiin, saivat ne sitten alkunsa eteläpohjalaisessa kyläpahasessa tai Lähi-idässä.

Asemalla odotellessaan Susanna oli etsinyt kännykästään Tapion lähettämän tekstiviestin ja lukenut sen uudestaan ja uudestaan. Katunut, että oli hymähdellyt sen kirjoitus- ja kielioppivirheille, esitellyt niitä kavereilleen brunssilla Kalliossa. Joko te nyt tajuatte, mitä mä tarkoitin kun sanoin, ettei duunarinpennulla ole samoja lähtökohtia kuin teillä? Sivisty siinä sitten, kun eno ei osaa yhtään yhdyssanaa, isän mielestä pisteet on turhia eikä kukaan vie sinua koskaan kirjastoon. Ehkä ne tajusivat, hetken. Seuraavalla viikolla ne taas naureskelivat persuja äänestäville junteille eikä Susanna sanonut, että puolet hänen suvustaan äänesti perussuomalaisia. Hänen rakkaasta suvustaan. Syynsä niillä siihen oli, vaikkeivät Susannan ystävät sitä halunneet tajuta.”

Kirjan luvut on nimetty vuosiluvuittain ja eri vuosien välillä hypellään niin paljon, että mukana on suorastaan vaikea pysyä. Henkilöitä on paljon, ei kuitenkaan ylenpalttisesti, mutta useiden henkilöiden tarinoihin paneutuminen ei nosta selvästi oikein yhtäkään henkilöä ylitse muiden. Alussa ajattelen lukevani erityisesti Susannan tarinaa, mutta myöhemmin myös Tapio ja toisaalta suvun päänainen, Martta, saavat huomioni. Fatiman ja tämän veljen Tariqin tarina kietoutuu niin ikään tiukasti osaksi suomalaisen suvun eri jäsenten elämiä.

Vasantolan romaani rakentuu monista aineksista. Yhtäällä on historiallinen sukutarina, lisäksi sivutaan esimerkiksi rasisimia, maaseudun ja kaupunkilaisuuden vastakkainasettelua ja perheväkivaltaa.

Sunnuntaisin Susanna ja Johanna pääsivät Kaarinan luo. Susanna oli ehdottanut sunnuntaita, kun oli isävihostaan laskenut, milloin remmi heilui herkimmin. Isävihkoon oli merkitty kaikki: pystyviivalla huutaminen, vaakaviivoilla tavaroiden seinään heittely, selkäsaunat mustaksi väritetyillä ruuduilla. Jokaisen mustan merkinnän vieressä oli päivämäärä ja viikonpäivä, mutta ei selityksiä. Mitään ei tapahtuisi, vaikka isä löytäisi vihon.”

Turvapaikanhakijatarinassa näkyvät vahvasti aikalaisdispuhe, paikoitellen jopa kliseisyyteen asti. Näissä osioissa oli myös välillä hieman häiritsevää valistamisen makua.

Tariq Ali Jamal, Maahanmuuttovirasto ei pidä kertomustasi totena. Pelkosi ei ole objektiivisesti perusteltu.”

Siinä se elintasosurffari nyt potki palloa. […] Tyttö oli ehkä kaksivuotias, osasi kävellä ja juosta, mutta Pasilan poliisitalon sateesta märät betoniportaat olivat sen jaloille liian korkeat. Niitä se meni ylös kontaten. Tätä lasta, hänen vanhepiaan ja veljiään poliitikot nimittelivät elintasosurffareiksi.”

Tämän tiesivät kaikki, mutta paljon vähemmän kerrottiin siitä, miten taitava mediapeluri Isis oli. Se rekrytoi taistelijoita Twitterissä ja Facebookissa, Telegramissa ja SureSpotissa.”

Jonkinlaisen (löyhästi puolueeseen kiinnittyvän) takapajuisen perussuomalaisuuden ja modernin oppineisuuden vastakkainasettelu on tarinassa vahva. Monet kirjan keskeisistä henkilöistä hakevat omaa paikkaansa näiden välistä. Siinä missä esimerkiksi Susanna pyrkii karistamaan sukunsa ahtaita ajatusmalleja yltään, joutuu Tapio tuulettamaan omia käsityksiään.

Tapio antoi sille kättä ja rekisteröi puristuksen. Hyvä se oli, ei löysä eikä hikinen. Rehellisen miehen ote, vahva muttei isotteleva. Se oli yli kolmekymmentä vuotta Tapiota nuorempi ja sillä tuntui olevan kovasti asiaa. Englantia. Sen verran Tapio tajusi, että englantia, mutta vastaamaan ei pystynyt. Saisi luvan oppia suomea, jos aikoi tänne jäädä töihin. Jotain pientä se jo osasikin.”

Vasantolan romaani kärsii hieman tapahtumien ja juonien runsaudesta. Jonkinlaisena punaisena lankana kulkeva ajatus asenteiden ja käytösmallien periytyvyydestä sekä toisaalta niitä vastaan taistelemisesta kuitenkin erottuu. Eppu Normaalin laulusta lainattu teoksen nimi viitannee monenlaiseen lähtemiseen ja etäisyyden ottamiseen, sekä oman suvun historiasta tai luokkataustasta että maan rajoista.

Satu Vasantola: En palaa takaisin koskaan, luulen
2018, Tammi
377s.
Kansi: Emmi Kyytsönen / Jaakko Vähämäki

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s