Sofi Oksanen: Koirapuisto

Ihmiskauppa, Itä-Eurooppa ja ihmisten väliset suhteet ovat olleet keskiössä Sofi Oksasen romaaneissa ainakin menestysteos Puhdistuksesta lähtien. Tällä kertaa liikutaan Helsingin lisäksi Ukrainassa. Sofi Oksasen uutukainen sukeltaa syvälle Ukrainaan, pääkaupunki-Kiovaan ja pienempiin kyliin, joissa toivo pilkahtelee poislähtemisen unelmissa.

Koirapuisto-kansikuva

Romaanin teemana on munasolu- ja kohdunvuokrausbisnes, joka tekee toisten unelmista totta, mutta millä hinnalla? Ukrainalaisen klinikan rekrytoimat luovuttajat kun usein tulevat köyhistä oloista. Luovutusbisneksen rekrytointi-ilmoitukset lupaavat pakoa köyhästä kohtalosta mallin uralle ja menestykseen, mutta todellisuus on karumpi. Kun länsimaiset asiakkaat haluavat laadukkaita munasoluja, eikä ukrainalaisissa teollisuuskylissä kasvaneet munasolut välttämättä täytä kaikkia kriteerejä, on turvauduttava valheisiin. Munasolujen luovuttajanaiset joutuvat osaksi raakaa bisnestä, johon kuuluu kiristystä ja uhkailua, jopa väkivaltaa. Samalla munasolujen luovuttaminen itsessään altistaa naiset monenlaisille terveyskomplikaatioille.

Joitakin kuukausia aikaisemmin yksi Kyproksen-klinikan tytöistä oli karannut hakemaan apua komplikaatioihin, jotka lääkärimme olivat jättäneet huomioimatta. Tyttö oli kuollut sairaalaan päästyään ja Aleksei lähetettiin siivoamaan jäljet. Minun tehtäväkseni jäi etsiä menehtyneen luovuttajan tilalle uusi. Tilanne oli hankala.”

Tarinan alussa tavataan kaksi ukrainalaista naista, jotka tarkkailevat koirapuistossa telmiviä lapsia. Miten koirapuisto tai sen perhe liittyvät juoneen, paljastuu lukijalle vähitellen. Kertoja on virolais-ukrainalainen Olenka, jota kutsutaan myös Aljonkaksi. Tallinnasta Ukrainaan aikanaan isänsä hämäräbisnesten myötä tempaistu Olenka päätyy itsekin tavoittelemaan parempaa elämää muualle, mutta palaa Ukrainaan kohdunvuokrausbisnestä pyörittämään. Toinen keskeinen henkilö tarinassa on Daria, yksi munasoluluovuttajatytöistä. Naisten välinen suhde muodostuu tarinan kannalta merkittäväksi.

Olin lainannut tarinan eräältä luovuttajalta. Se oli uskottava, liikuttava ja tosi. Osasin esittää sen täydellisesti eikä se kuulostanut ollenkaan siltä, että tyttöjämme motivoi syyllisyys, kuten usein oli, jos syynä ei ollut vain köyhyys. Jos naiset kohtasivat lapsensaantivaikeuksia tai elämä kohteli heitä kaltoin, he etsivät joskus syitä aborteistaan ja luulivat, että ongelma katoaisi, mikäli he hyvittäisivät tekonsa tulemalla meille töihin. Hetken kuvittelin, että olit saanut tietoosi keskeytyshistoriani. Siitä oli aikaa. Sinä et voinut tietää siitä. En ollut kertonut asiasta kenellekään, en edes pomolleni.”

Tarinaa keritään auki eri aikatasojen kautta seittimäisesti. Välillä on hieman vaikeaa pysyä perässä tarinan juonessa. Kerronta on synkkää, trillerimäisen tiheätunnelmaista. Samalla sen kuvaava maailma on kolkko ja kyyninen.

Maailma ei ollut kuullut Hraboven kyläpahasesta mitään ennen kuin malesialainen lentokone räjähti sen yllä. Yhtäkkiä kaikki maat, joiden kansalaisia – 283 matkustajaa ja 15 miehistön jäsentä – oli ollut koneen kyydissä, olivat osallisia ja jotenkin ehdin ajatella tovin, että siksi sen täytyisi lopettaa sota. Että ulkopuoliset panisivat sille heti pisteen, mutta hetki meni ohi nopeasti, nielaisin lapsellisen kuvitelman uuden vesilasillisen myötä alas ja ymmärsin, ettei asialla olisi mitään merkitystä. Sota jatkuisi, tulisi lisää ruumiita, päättömiä tai palaneita ta jäljettömiin räjähtäneitä, ja ehkä lisää taivaalta tippuvia lentokoneita, eikä kukaan koskaan joutuisi vastuuseen.”

Oksanen käsittelee romaaneissaan isoja aiheita, joista saa helposti ammennettua riipiviä ihmiskohtaloita. Hedelmöitysbisnes on erityisesti eurooppalaisittain ajankohtainen teema ja Oksasen maalailema kuva sen todellisuudesta jopa dystooppinen, joskin varmasti myös todellisuuteen pohjaava. Teeman ytimessä on pohjimmiltaan eriarvoisuus, yksinkertaistaen: rikkaiden ja hyväosaisten vaatimuksia täytetään riistämällä köyhiä ja huono-osaisia. Oksasen esittämä kuva munasolukaupasta on raadollinen, eikä siinä voittajina selviä ainakaan itäeurooppalaiset köyhät naiset.

En muka muistaisi heitä. En sitä kuvaajaa, joka käski ottamaan paidan pois riippumatta kuvausten luonteesta. En miestä, joka oli pilkannut meitä possuiksi, kun hän oli yllättänyt meidät ahmimassa nälkäämme voisarvia. En yhtään niistä lukuisista käsistä, jotka eivät ikinä varoneet sovituksissa nuppineuloja tai saksia. En sitä hiusmuotoilijaa, joka oli leikannut poninhäntäni kysymättä lupaa ja vienyt samalla kuukausiksi mahdollisuuteni osallistua pitkää tukkaa edellyttäviin kuvauksiin. En sitä naista, joka oli piirtänyt tussilla viivat lantiooni merkiksi liiasta läskistä kuin olisin ruhokartta. Minä en muistaisi heistä ketään ja ottaisin tuplataksan kaikilta, jotka olivat antaneet ymmärtää, että olisi parempi avata sääret tai töitä ei tulisi.”

Kerronnallisesti tarina on välillä häiritsevän poukkoileva eikä Oksasen kieli säväytä. Munasolubisneksen eettisten kysymysten herättelijänä ja köyhyyden ja vaihtoehdottomuuden seurauksien kuvaajana Oksanen kuitenkin onnistuu Koirapuistossa odotetusti.

Sofi Oksanen: Koirapuisto
2019, Like
405s.
Kansi: Tuomo Parikka

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s