Joskus käy niin, että kirjailija on onnistunut luomaan niin vahvan henkilöhahmon tai niin mainion tarinan, että sitä halutaan jatkaa senkin jälkeen kun kirjailija ei enää ole olemassa sitä itse tehdäkseen. Näin kävi esimerkiksi Agatha Christien Hercule Poirot’lle, jonka seikkailuja on sittemmin jatkanut – suhteellisen mallikelpoisesti – Sophie Hannah. Niin on käynyt myös, ehkä hieman yllättäen, Stieg Larssonin menestystarinalle, Millennium-sarjalle, jota jatkamaan pestattiin ruotsalainen David Lagercrantz.
En tiedä löytyykö esimerkkejä tällaisesta ”menestysreseptin” jatkamisesta muualta kuin dekkarikirjallisuudesta. Sinänsä kiinnostavaa, että juuri dekkarihahmojen tai -kirjojen ajatellaan olevan sen verran omilla jaloillaan seisovia, että niiden tarinoiden jatkaminen ei riippuisi tietystä kirjailijasta. Dekkarikirjailijalle lienee meriitti, jos on onnistunut luomaan niin vahvan päähenkilön, että se kykenee ”jatkamaan elämäänsä” luojansa jälkeen. Toisaalta, kuinka hyvä meriitti on, jos oma kertomus on monistettavissa lukemattomiksi uusiksi tarinoiksi? Kirjailijan näkökulmasta se, että oma tarina jalostuu muiden kirjoittamiksi jatko-osiksi voi siis olla samaan aikaan sekä äärimmäisen imartelevaa että hieman nöyryyttävää.
Alkuperäisen kirjailijan (tai tämän perikunnan) ohella on tietenkin syytä pohtia myös tehtävään tarttuvaa. Kuinka palkitsevaa omalle ammattitaidolle tai uralle on kerätä kannuksia kopioimalla toisen luomaa hahmoa tai tarinaa? Vai onko haasteena sittenkin jalostaa ne uudelle tasolle ja siten jopa tehdä kunniaa alkuperäiselle? Vai onko koko kuviossa vain kyse rahastamisesta? Oli miten oli, David Lagercrantz on tarttunut haasteeseen jatkaa Stieg Larssonin menestystarinaa Lisbeth Salandereineen ja Mikael Blomkvisteineen. Miten hän tästä tehtävästä sitten suoriutuu?
Lagercrantz on ainakin Larssoninsa lukenut, sillä Se mikä ei tapa -romaania on vaikea erottaa Larssonin aikaisemmista Millennium-sarjan osista.
Juoni on lyhykäisyydessään tämä: Tekoälytutkija Frans Balder palaa Yhdysvalloista Ruotsiin aikomuksenaan ”pelastaa” autistinen poikansa August ex-vaimoltaan ja tämän väkivaltaiselta uudelta mieheltä. Samaan aikaan hänellä on uutta, arvokasta tutkimustietoa ja siksi perässään joukko vaarallisia rikollisia, jotka haluavat tämän tutkimustulokset ennen niiden julkistamista. Balder tietää pitävänsä hallussaan kultakimpaletta ja pelkää henkensä puolesta. Siksi hän ottaa yhteyttä Millennium-lehden toimittaja Mikael Blomkvistiin kertoakseen tälle tarinansa. Ennen kuin Mikael kuitenkin ehtii jututtamaan Balderia, rikolliset saavat tämän kiinni kohtalokkain seurauksin. Järkyttävää rikosta jää henkiin todistamaan pieni August-poika. Vaikka on epäselvää, kuinka paljon kehitysvammaiseksi diagnosoitu poika näkemästään ymmärtää, on selvää että hän tarvitsee suojelua isänsä murhanneilta rikollisilta. Mikael hälyttää vanhan toverinsa Lisbethin apuun. Seuraa toiminnantäyteinen kissa ja hiiri -leikki, jossa antisankarit Lisbeth ja Mikael tietenkin hoitavat homman kotiin.
Lagercrantz sukeltaa tarinassaan tekoälyn, teknologian ja hakkerien maailmaan, jossa viihtyy myös erityisesti Lisbeth Salander. Aiheen käsittely on kuitenkin varsin pintapuolista ja kliseistä. Vaikka Lagercrantz tavoittaa sinänsä hyvin Larssonin toiminnallisen tempon ja päähenkilöiden väliset suhteet, ja onnistuu luomaan suhteellisen jännittävän dekkarin, ontuu kerronta ja juonikin monessa kohtaa. Kieli on paikoitellen hyvinkin kömpelöä. Jopa pöyristyttävää se on Balderin autistisesta August-pojasta puhuttaessa. Augustiin viitataan useammankin kerran puolihuolimattomasti ”jälkeenjääneenä”.
Tarinaa kuljetetaan eteenpäin vaihdellen eri kertojien näkökulmista, myös rikollisten. Tämä on ratkaisu, joka ei sinänsä ole harvinainen, mutta vie välillä terää jännitteeltä. Rikokset tarinassa ovat väkivaltaisia ja erityisen rujoja.
Ehkä kiinnostavinta Larssonin kirjasarjassa on ollut Mikaelin ja Lisbethin henkilöhahmojen kehittyminen ja heidän välinen suhde. Lagercrantz ei vie kumpaakaan eteenpäin juurikaan. Lisbeth jää jopa hieman taka-alalle tässä kirjassa. Välillä viitataan Lisbethin menneisyyteen, lapsuuden traumoihin ja erityisesti Camilla-siskoon, mutta sen syvemmälle ei päästä.
Lagercrantz on sittemmin tuottanut pari jatko-osaa sarjalle (oman Millennium-trilogiansa siis!), joten toivoa sopii, että niissä päästäisiin vähän pidemmälle kirjasarjan varsinaisten päähenkilöiden syventämisessä. Jos Lagercrantzin tarkoituksena on ollut jatkaa Larssonin luomien hahmojen ja tarinan elämää mahdollisimman tiukasti vanhaa kunnioittaen, hän onnistuu kohtalaisesti. Pelkkää kopiointia kiinnostavampaa olisi kuitenkin, jos hän uskaltaisi myös tuoda omaa näkemystään hahmojen edelleenkehittämiseksi.
Vahvojen henkilöhahmojen lisäksi Larssonin vahvuus omissa Millennium-tarinoissaan oli moraalisten ja yhteiskunnallistenkin pohdintojen ulottaminen toiminnalliseen dekkariin. Lagercrantzin teoksesta näitä ulottuvuuksia ei löydy.
David Lagercrantz: Se mikä ei tapa
Det som inte dödar oss
Suom. Outi Menna
2015, WSOY
544s.
Kansi: Paul Stuart / Kristyan Mallett
Sivumerkkejä 