Ruth Ware: Valhepeli

Lontoolainen Ruth Ware on nopeasti noussut psykologisten dekkarien kärkikastiin. Hänen koukuttavasti rakentamansa tarinat ja uskottavat henkilöhahmot vetävät mukanaan ja kirjoja on vaikea laskea käsistä.

Valhepeli-kansikuva

Valhepeli on kertomus nuoruudenajan ystävyksistä. Isa, Fatima, Kate ja Thea kävivät aikanaan koulua yhdessä. Nuoruudessa heillä oli tapana myös pelata valhepeliksi kutsumaansa leikkiä, jonka voittaja onnistui uskottelemaan mitä ihmeellisimpiä valheita ulkopuolisille. Aikanaan ystävysten harmittomana ja hauskana pitämä leikki kätkee kuitenkin sisäänsä synkempiä sävyjä, yhteisiä salaisuuksia ja jaettua syyllisyyttä.

Tarina alkaa, kun Isa saa vanhalla opiskelupaikkakunnalla asuvalta Katelta tekstiviestin ”Tarvitsen teitä”. Tämä on koodi, jonka saatuaan ystävykset tietävät, että nyt on lähdettävä tapaamaan Katea sen kummemmin syitä kyselemättä. Ystävykset kokoontuvat Saltenissa ja pikkuhiljaa menneisyyden salaisuudet alkavat keriytyä auki. Mitä menneisyydessä tapahtui? Miten nuorten taideopettaja Ambrose ja Katen ranskalainen velipuoli Luc liittyvät tapaukseen? Kenen on Saltenin rantahietikolta vastikään löytynyt ruumis?

Tarinan näkökulma on ennen kaikkea Isan. Hän asuu aikuistuttuaan miehensä Owenin ja pienen vauvansa Freyan kanssa Lontoossa. Salteniin hän matkaa niin ikään vauvansa kanssa. Isan pohdintojen kautta menneisyyden ahdistavuus avautuu lukijalle kutkuttavasti. Välillä viipyillään takaumissa nuoruuden sisäoppilaitoksessa.

Tarinan juoni kietoutuu erityisesti Katen ja tämän perheen ympärille, mutta Isan lisäksi myös Fatima ja Thea ovat tarinan kannalta merkittäviä ja kiinnostavia hahmoja. Fatima on tukeutunut perheen perustettuaan tiukemmin uskontoonsa ja Thea kamppailee alkoholiongelmien kanssa. Naisilla on omat elämänsä ja persoonansa, mutta heidät sitoo yhteen nuoruuden ystävyys ja jaetut salaisuudet. Ehkä siksi, ja myös tunnelmansa vuoksi, se toi minulle mieleen Liane Moriartyn Mustat valkeat valheet -kirjan ja televisiosarjan.

Mutta minä en katso nimiämme enkä tekstin kullattua kohokirjoitusta. Katson jokaiseen korttiin tullutta nuppineulan reikää. Ja ajattelen, että pyristelystä huolimatta, näin kävisi aina, menneisyys seivästäisi meidät kaikki neljä siististi yhteen nippuun.”

Waren rakentama juoni on ovela eikä ainakaan täysin ennalta-arvattava. Warella on taito kiepauttaa tarinaa siinä vaiheessa, kun kaikki alkaakin näyttää selvältä. Loppuratkaisu oli omaan makuuni tällä kertaa hieman turhan kierteinen ja epäuskottava. Ware onnistuu kuitenkin kutomaan juonestaan niin vastustamattoman tiheän, että keskenkään ei pääse kyydistä putoamaan.

Ruth Ware: Valhepeli
The Lying Game
Suom. Terhi Kuusisto
2017, Otava
411s.
Kansi: lamy Stock Photo

2 kommenttia artikkeliin ”Ruth Ware: Valhepeli

  1. Tähän kirjaan olen monen monta kertaa harkinnut tarttuvani tässä vuosien aikana, mutta aina on tarttunut jokin muu kirja matkaan. Jostain syystä olen mieltänyt Valhepelin tähän mennessä nuortenkirjaksi ja turhaksi menneiden teinivuosien muisteluksi, mutta ilmeisesti se onkin paljon jännittävämpi ja aikuismaisempi. Vaikuttaa hyvin mielenkiintoiselta, joten ehkäpä otan itseäni niskasta kiinni ja tartun tähän nyt mahdollisimman pian.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s