Ossi Nyman: Patriarkaatti

Ossi Nyman ei ole päässyt romaaniensa vastaanoton kanssa helpolla. Esikoisteos Röyhkeys nostatti aikanaan kohun kuvatessaan näennäisen vapaaehtoisesti työttömyystuilla elävän, kirjailijaa itseään muistuttavan miehen elämää. Tarina tulkittiin monessa yhteydessä jonkinlaisena yhteiskunnan tuilla ”joutilaana” elelevien puolustuspuheenvuorona ja Nyman tällaisten työuskovaisen yhteiskunnan vihollisten keulakuvana. Koska tarinan päähenkilön elämässä oli yhtymäkohtia kirjailijan elämään, se tulkittiin jossain määrin myös autofiktiiviseksi tarinaksi.

Patriarkaatti -kansikuva

Uutukainen Patriarkaatti on puolestaan herättänyt syytöksiä misogyniasta ja sovinismista. Se kuvaa rankasti ja suoraan erityisesti naisiin kohdistuvaa väkivaltaa, väkivallan tekijän subjektiivisesta näkökulmasta, joten aineksia tällaisille syytöksille on myös löydettävissä.

Patriarkaatin päähenkilö on Mauri, monella tapaa hyljeksitty ja päähänpotkittu nuori mies, joka vapautuu tarinan alussa asepalveluksesta Sodankylästä. Eletään 1990-lukua. Armeijan keittiössä palvelustaan suorittanut Mauri on tutustunut armeijassa naisalokkaaseen, Lehtoseen, jonka maskuliinisuutta – jollain tapaa Maurille saavuttamatonta – hän kadehtii. Näennäisen leppoisan yhteisen juopotteluillan päätteeksi Mauri päätyy murhaamaan, häpäisemään ja paloittelemaan Lehtosen.

Maurin ensimmäinen brutaali väkivallanteko tulee lukijalle yllättäen, vaikka sinänsä vihjeitä aina lapsuusvuosien kokemuksista ja Maurin arjen täyttämästä porno- ja väkivaltakuvastosta löytyykin. Väkivalta on silmitöntä ja vaikeasti sulatettavaa.

Sanotaan, että lapset ovat julmia, mutta ei se ole totta tai ainakin aikuiset ovat vielä julmempia.”

Tarina seuraa Maurin elämää kolmena eri vuosikymmenenä, vuosina 1997, 2007 ja 2017. Toisessa osassa ollaan Ruotsin laivalla ja pohditaan muun muassa maskuliinisuuden rajoja urheilussa. Kolmannessa osassa ollaan puolestaan lapsen saamisen ja ylisukupolvisen miehen mallin äärellä sekä Mauno Koiviston hautajaisissa.

Pitkin tarinaa kuvataan graafisesti Maurin väkivallantekoja, murhia ja raiskauksia. Tarinassa vilisee myös populaarikulttuurista tuttuja tuotteita, kuten elokuvia ja niiden naisiin kohdistuvaa väkivaltaa. Teos myös viittaa aikansa kohahduttaviin tapauksiin, kuten prinsessa Dianan kuolemaan ja sarjamurhaajatarinoihin. Näitä kohtauksia on välillä pitkältikin kuvattu Maurin tarinan lomassa. Aivan kuin Mauri hakisi oikeutusta tekemisilleen tunnetuista tapauksista. Niiden kautta tuodaan myös esille, miten läpi vuosikymmenten maskuliinisuuden, feminiinisyyden ja sukupuolittuneen väkivallan muotoja on populaarikulttuurissa tuotettu ja käsitelty.

Nyman lähestyykin tarinassaan sukupuolta ja sukupuolirooleja monelta kantilta. Voimakkaasti sukupuolittunut väkivalta on yksi teema.

Puhuttiin miehistä ja naisista, vaikka useimmat meistä olivat vielä alle kaksikymppisiä ja monet ensimmäistä kertaa pois kotoa. Tiesin kaikkien sotilaskeittäjien sukunimet, mutta lääkintäväestä en tuntenut Lehtosen lisäksi nimeltä kuin muutaman. Miehiä me kutsuimme sukunimellä, paitsi niitä joilla oli lempinimi, ja naisia Lehtosta lukuun ottamatta etunimellä.”

Häilyvä on myös päähenkilö Maurin sukupuoli. Armeijassa häntä on pilkattu nimellä Mauritania, joka on yhdistelmä nimistä Mauri ja Tanja. Nämä kaksi nimeä ja roolia osoittautuvat tarinan kannalta merkityksellisiksi.

Nymanin tyyli on häiritsevä, sillä yhtäältä se on äärimmilleen pelkistetty ja kieli lähes asiallisen toteavaa. Samalla se tuntuu koko ajan olevan valmis vetämään maton lukijan jalkojen alta. Se välttelee yksinkertaisia ratkaisuja ja samalla myös tuomioita. Äärimmilleen lakonisen toteava kieli on tuttu myös Nymanin esikoisteoksesta. Omalaatuinen ja jo Nymanille tunnistettava tyyli puhuu enemmän rivien ja sanojen välissä kuin niissä itsessään.

Kirjan takakannessa sanotaan, että ”Patriarkaatti on tarina tarinasta, jota joku tai jokin yrittää henkensä kaupalla kertoa itselleen”. Pohdin tätä virkettä monessa kohtaa lukukokemusta. Sen voi ajatella kuvaavan Mauria, joka pyrkii selittämään pahoja tekojaan itselle tai lukijalle. Se sopii kuitenkin myös kuvaamaan lukijan omaa vimmaista halua selittää, ymmärtää ja oikeuttaa lukemaansa. Kun lukija yrittää hädissään etsiä näkökulmaa tai sanomaa oikeuttamaan silmitöntä, raakaa ja usein seksuaalissävytteistä väkivaltaa, ja luulee sellaisen löytävänsä, tuntuu tarina kiepauttavankin asetelman ympäri.

Mielenkiintoista tietenkin on, että lukijana jonkinlaista oikeutusta väkivallalle ja sen vastenmieliselle kuvaukselle tulee ylipäätään etsineeksi. Miksi lukijana on niin vaikea sulattaa vastenmielistä romaanipäähenkilöä tai tarinaa, joka ei tuota välitöntä moraalista tyydytystä? Ehkä siksi, että niihin törmää niin harvoin. Tämä jo itsessään tekee Nymanin teoksesta astetta kiinnostavamman.

Patriarkaatti jätti monella tapaa ristiriitaisen olon. Välillä huomasin ajattelevani, että ”tämähän on neroutta!” Välillä taas teki mieli jättää kirja kokonaan kesken. Lukukokemuksena Patriarkaatti oli monella tapaa epämukava ja epätasainen. Kerronnallisesti kirja jättää myös kysymyksiä. Loppujen lopuksi lukija jää pohtimaan, kuka olikaan kuka, ja mikä on tarinassa ”totta” ja mikä ”kuviteltua”.

Vaikka Nymanin teosta on helppo syyttää mässäilystä sukupuolittuneella ja seksuaalisella väkivallalla, muistuttaa se, että tällainen maailmamme myös on: sortava ja seksualisoiva. Samalla teos onnistui sohimaan monia kiinnostavia kipupisteitä, kuten sukupuolijärjestystä ja suhdetta väkivaltaan. Kirja vilisee viittauksia naisvihamielisyyteen yhteiskunnassa, mutta itse romaani ei sitä mielestäni ole.

Nyman on nimennyt romaaninsa painavasti ja siten, että yliampuva väkivaltakuvaus on helppo ajatella kuvaukseksi patriarkaatista: tällaista maailmaa patriarkaalinen järjestelmä tuottaa, tällaista toimintaa ssen ylläpitämisestä seuraa. Oikeuttaako sitten ylevä ymmärrys sukupuolijärjestelmästä silmitöntä väkivaltamässäilyä romaanissa? Se lienee kunkin lukijan itse päätettävissä. Minusta vastaus on selvä: oikeutuksen penääminen on turhaa, koska kyse on valinnoista ja tavoista kertoa maailmasta. Ovathan maailmamme ja kulttuurimme väkivaltaviihteen läpikyllästämiä (kuten monet romaanissakin vilahtavat esimerkit osoittavat). Nymanin romaani tuntuu pikemminkin vain ottavan tämän asian lähtökohdakseen.

Vaikka Patriarkaatti ohjaa herkästi suuntaamaan huomion patriarkaalisen järjestelmän naisia alistaviin rakenteisiin, sen kärkenä tuntuu olevan, että tällainen järjestelmä myös luo väkivaltaisia miehiä ja ylipäätään ylläpitää ahtaita sukupuolirooleja.

Mietin, että naisen sukupuolikromosomit olivat aina XX ja miehen XY. Nainen oli aina kokonaan nainen, mutta mies oli aina nainen ja mies samassa ruumiissa. Kukaan ei ollut YY. Ei ollut olemassa sellaista ihmistä, joka olisi kokonaan mies, mutta oli olemassa ihmisten luoma mielikuva tosimiehestä ja se mielikuva oli yrittänyt muuttua väkivalloin lihaksi jo monen tuhannen vuoden ajan.”

Patriarkaatti huomauttaa, että jo geneettisesti miehessäkin on osa naista eikä kukaan ole ikinä kokonaan mies. Silti miehen rooli on määritetty nimenomaan maskuliinisen aggressiiviseksi, ahtaaksi ja joustamattomaksi. Loppujen lopuksi käy mielessä, että ehkä kirjan päähenkilön silmitön väkivalta kohdistuu suoran uhrinsa lisäksi myös päähenkilöön itseensä, tai siihen ”mieheen” tai ”miehuuteen”, jollaiseksi hän on (patriarkaalisessa) maailmassa muovautunut.

Ossi Nyman: Patriarkaatti
2019, Teos
200s.
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s