Sara Stridsberg: Niin raskas on rakkaus

1900-luvun alussa psyykkisen sairauden määritelmää laajennettiin Ruotsissa, minkä seurauksena mielenterveyspotilaiden määrä kasvoi. Mielenterveyspalveluiden kysynnän noustessa tarvittiin myös lisää mielisairaaloita. Tämän rakennusbuumin seurauksena sai alkunsa myös Beckombergan sairaala Tukholman laitamilla.

Niin raskas on rakkaus -kansikuva

Joku saattaisi ehkä sanoa, että psyykkisten sairauksien lisääntyminen heijastaa valtion hallitsevaa otetta kansalaisistaan, että diagnoosi on pelkkä hypoteesi jolla kuvataan ei-toivottua käytöstä. Joku toinen saattaisi selittää ilmiön maalta kaupunkeihin suuntautuvalla muuttoliikkeellä, mikä siihen aikaan hankaloitti psyykkisesti sairaiden elämää laitosten ulkopuolella, sekä kupan ja dementian yleistymisellä. Niin tai näin, on selvää että mielisairauden määritelmä laventui. Vuoden 1900 lopussa isoissa mielisairaaloissa oli kirjoilla 4600 potilasta, ja viisikymmentä vuotta myöhemmin luku oli lähes 33000.”

Tästä sairaalasta ja erityisesti sen yhdestä potilaasta kertoo ruotsalaisen Sara Stridsbergin romaani Niin raskas on rakkaus. Sen pääosassa on 13-vuotias Jackie, jonka isä Jim päätyy alkoholismin ja masennuksensa vuoksi Beckombergaan hoidettavaksi. Jim kuvataan kirjassa valovoimaiseksi, karismaattiseksi oman elämänsä tähdeksi, joka kuitenkin päätyy itsemurhayrityksen myötä suljettuun hoitolaitokseen.

Vaikka romaani on ennen kaikkea intiimi tarina sairauden kanssa painivasta ihmisestä ja erityisesti hänen läheisistään, on Beckombergan sairaalalla oma roolinsa romaanissa. Lähes idylliseksi vehreine puistoineen rakennettu sairaalarakennus henkii toivoa, tervehtymistä ja tulevaisuutta. Se on paikka, jonne saavat tulla ne mielenterveyspotilaat, jotka eivät ole löytäneet paikkaansa muualta, hyljeksityt ja haavoittuneet, jotka sairaala ”lupaa” eheäksi huolehtia. Moni kuitenkin sukeltaa sairaalamaailmaan niin syvälle, ettei paluu enää houkutakaan. Näin käy myös Jim-isälle.

Jackie käy tapaamassa isäänsä sairaalassa ja tutustuu samalla myös sen muihin asukkaisiin, kuten omaperäiseen Sabinaan ja Olofiin. Jotain kiehtovan vetävää sairaalassa on myös Jackielle. Ainakin ailahtelevainen, alati perheeltään tempoileva isä on nyt jossakin määrätyssä paikassa, pysyvästi paikoillaan ja turvassa.

Kehuin vastikään maasta taivaisiin Stridsbergin Unelmien tiedekunta -romaanin. Niin raskas on rakkaus on tarinana tyystin erilainen. Jos edellinen oli vimmainen ja kipinöivä, jälkimmäinen on pikemminkin rauhalliseksi rytmitetty ja ehkä jopa hivenen vaisu. Erityisesti Jackie-kertojan hahmo jää unenomaisen etäiseksi eikä myöskään kuulosta vanhemmasta etäälle joutuvalta nuorelta.

Tarina seuraa aikaa ennen Jimin joutumista sairaalaan ja tämän jälkeen. Mukana tarinassa ovat myös esimerkiksi Jackien äiti Lone ja myöhemmin Jackien oma lapsi Marion, jonka kautta Jackie peilaakin paljon suhdettaan omaan isäänsä. Vaikka sinänsä tarinan avainteema – lapsen kaipuu etäisen vanhemman luo ja ylipäätään vanhemman ja lapsen välinen side – näyttäytyy romaanissa riipaisevana, tämä tunne ei välity niin vahvasti kirjasta kuin odottaisi. Jäin kaipaamaan luihin ja ytimiin välittyviä tunteita, vaikka sinänsä tarina onnistuukin harvoin yritetyssä: kuvaamaan rakkautta (myös vanhemman ja lapsen välistä) rehellisesti, kaikessa avuttomuudessaan ja epätäydellisyydessään.

Hän on päättänyt taas kuolla, hän ilmoittaa sen kiertelemättä saman tien astuttuaan ovesta sisään. ’En halua tulla vanhaksi, Jackie. Minulla ei ole enää mitään syytä elää.’”

Varsinaisen yksityisen tarinan sijaan pääosan romaanissa varasti tällä kertaa mielestäni yleisempi tarina. Beckomberga on kiinnostava pala yleistä ruotsalaista (tai pohjoismaalaista) mielenterveyshistoriaa. Beckombergan kivijalkoja muuratessa 1900-luvun alkukymmenyksillä eetoksena oli toiveikkuus, mahdollisuus parantumiseen ja ennen muuta potilaiden oikeus hoitoon. 1980-luvulle saavuttaessa eetos oli kuitenkin toisenlainen. Laitoishoidon suosio laski ja psyykkisesti sairaita alettiin siirtää sairaaloista muualle. Romaani tuo tähän muutokseen kiinnostavaa näkökulmaa ja esittää myös mielipiteen aiheeseen. Siten romaani on myös poliittinen.

On helppoa nostaa laitos idealistiselle jalustalle täydellisenä paikkana jossa tehdään kaikki se mitä me ihmiset emme kykene tekemään toisillemme. Samaan aikaan se tuntuu pelottavalta, koska se edustaa jokaisen ihmisen sisällä piilevää epätäydellisyyttä: epäonnistumista, heikkoutta, yksinäisyyttä.”

Stridsberg kirjoittaa kauniisti ja lyyrisesti. Tekstiä on jaksotettu lyhyiksi vain parin tai muutaman sivun pituisiksi jaksoiksi. Tyyli jättää tilaa lukijan omille ajatuksille, vaikka välähdyksenomaisuus ehkä tällä kertaa myös hieman rasittaa henkilöhahmojen tarinoiden rakentumista.

Sara Stridsberg: Niin raskas on rakkaus
Beckomberga. Ode till min familj
Suom. Outi Menna
2014, Tammi
366s.
Kansi: Tuija Kuusela

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s