Marko Pulkkinen: #syntaxerror

Myönnän ennakkoluuloni: Kun kirjan nimessä on hashtag ja nimi viittaa sanana tietokoneisiin, olivat odotukset Marko Pulkkisen esikoisteoksesta suhteellisen matalalla. Olisiko kyseessä taas jonkinlainen some-ajan pinnallinen aikalaiskuvaus, jossa ilkeämielinen piikittely jyräisi alleen ikuiset ja isot, aikaa kestävät teemat? Vaikka Pulkkisen teos on vahvasti some-ajassa kiinni ja piikittelyäkin – jopa aivan oikeisiin julkisuuden henkilöihin kohdistuvaa – löytyy, on #syntaxerror silti ilkeämielisyyden sijaan pikemminkin hilpeän viihdyttävä ja farssimaisen överiksi menevine somesekaannuksineen hulvaton lukukokemus.

#syntaxerror-kansikuva

Romaanin päähenkilö on hauskasti amerikkalaiselta presidentiltä nimensä varastanut Harry S. Turunen, keski-ikäinen mediapersoona ja jonkinlainen jarisarasvuomainen elämäntaitoguru.

Turunen on tiukasti somekanaviinsa kiinnittynyt mediapeluri, jonka koko persoona vaatii jatkuvia somepäivityksiä ja some-uutisvirtojen seuraamista. Jotain on kuitenkin tapahtunut yleisessä ilmapiirissä ja Turusen aiemmin suositut koulutukset ovat menettäneet asiakkaita. Turunen tulkitsee retoriikkansa menettäneen hohtoaan ja keksii mielestään suuren oivalluksen: ihmisiä liikuttaa nyt pelko. Pelolla rahastaakseen hän alkaa ammentaa perussuomalaisesta oikeistopopulismista ja maahanmuuttajavihamielisyydestä. Syntyy uusi ajatuspaja Erratum, jonka koulutukset paketoidaan uhri-identiteetillä myyviin paketteihin. Samalla Turunen päätyy mukaan politiikkaan Sinisen tulevaisuuden joukkoihin.

Kun mukaan sekoittuu epäonninen metromatka ja siitä sikiävä järisyttävä somekohu, alkaa Turusen vaivoin kyhäämä korttirakennelma sortua. Kehystarinana on Turusen suhde omiin vanhempiinsa sekä lapsuuden Sulkavaan. Perhesuhteilla arvatenkin tuodaan ripaus inhimillisyyttä muuten omahyväisenä ja itseriittoisen pintaliitelevänä näyttäytyvään päähenkilöön. Perimmäisten kysymysten äärelle kaiken somekoheltamisen ohella tarinan edetessä myös palataan. Perhesuhteiden sekoittaminen tarinaan tuntuu paikoin hieman keinotekoiselta ratkaisulta.

Pulkkinen tarjoilee viihdyttävää ja hulvatonta ajankuvaa erityisesti somemaailmasta, jossa pienistä kohupuroista kasvaa nopeasti ilmiömäiset mittasuhteet saava häpeän meri. Yhteensä 18 twiitin kännipäivitysketju on ääneen naurattavaa tekstiä ja oppikirjaesimerkki hitaasti kasvavasta ja tuhovoimaisesta sometsunamista. Myös konsulttimaailman pintakerroksia Pulkkinen raaputtaa terävästi.

Aikaa oli niin paljon, että meillä oli käytössä oikeastaan vain kaksi tunnetilaa: ikävystyminen ja pitkästyminen. Nyt kaikki on toisin. Nykyään ikävystymiseen ja pitkästymiseen ei ole enää kenelläkään varaa. Parin vuoden kuluttua molemmat sanat voidaan tarpeettomana poistaa Nykysuomen sanakirjasta, mutta varsinkin 1980-luvun alkupuolella me vain odotimme ja odotimme. Ja odotimme. Ja odotimme. Että Suomi voittaisi Euroviisuissa. Että Yhdysvallat vetäisi pois Euro-ohjuksensa. Että naapurin Anne viimein huomaisi minut. Että isä kysyisi miten menee. Pidän luennon tästä vaiheesta: ensin hieman yhteisiä muistoja, sitten raju siirtymä takaisin henkilökohtaiseen. Ensimmäiset twiitit ilmestyivät yleensä tässä kohtaa valkokankaalle, niin nytkin: @harrySTurunen 80-luvulla ei ollut muuta kuin pitkästyminen ja ikävystyminen. Niin totta! Mahtavaa settiä! #elämäomissakasissa #kulttuuritalo”

Sinne tänne sinkoilevassa tarinassa osa tarinalanganpätkistä jää roikkumaan. Esimerkiksi somekohusta nouseva mediamylläkkä jää tarinalinjana vajaaksi. Tapahtumissa hypätään herkästi eteenpäin, aivan kuin kaikki olisi vain haluttu mahduttaa mukaan kertomukseen.

Tarina vilisee myös oikeasti olemassa olevia julkisuuden henkilöitä aina Mikael Jungnerista Maria Veitolaan, Saku Tuomisesta Katja Ståhliin. Pulkkinen irvailee estoitta myös julkisuuden henkilöille, mutta kovin ilkeämieliseltä pilkka ei kuitenkaan tunnu. Pulkkisen romaani pullistelee satiirista, joka välillä myös osuu ja uppoaa.

Ilahduttavasti teos ei some- ja konsulttimaailmaa kuvatessaan sorru pateettiseen päivittelyyn tai paasaukseen vaan rehelliseen hauskuuttamiseen ja absurdiuden kuvaamiseen. Kaiken kaikkiaan ihan viihdyttävä teos, joka kuitenkin muistuttaa miten kummallista aikaa elämme.

Osallistun kirjalla Helmet2020-lukuhaasteeseen #15 (fiktiivinen kertomus, jossa mukana todellinen henkilö).

Marko Pulkkinen: #syntaxerror
2019, Tammi
285s.
Päällys: Timo Numminen / Shutterstock

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s