En ole aiemmin jostain syystä tullut tarttuneeksi itä-aasialaiseen dekkarikirjallisuuteen (ehkä sitä ei liikaa ole myöskään suomeksi käännetty), joten tartuin mielenkiinnolla vetävältä näyttävään Hideo Yokoyaman 64-dekkariin. Vetävä japanilainen rikosromaani se olikin.
Kotimaassaan jo vuonna 2013 ilmestynyt teos on ensimmäinen aiemmin rikostoimittajana työskennelleen Yokoyaman suomennetuista teoksista. Reilusti yli 700-sivuinen kertoo, että ainakin poliisibyrokratian kirjailija tunteekin. Romaani seuraa erityisesti Japanin poliisilaitoksen ja tarkemmin sen viestintäosaston toimintaa läheltä.
Poliisitarkastaja Mikami Yoshinobu on aiemmin rikostutkijana toiminut poliisi, joka siirretään yllättäen ”D:n prefektuurin poliisilaitoksen” viestintäpäälliköksi. Ylennyksen myötä Mikami joutuu perinteisen poliisintyön sijaan keskittymään erinäisten viestinnällisten tulipalojen sammuttamiseen, ja pian koko nimitykseltä katoaakin hohto.
Yksi tällainen tulipalo on eräs tapaus menneisyydestä, niin kutsuttu tapaus 64, joka on jäänyt ratkaisematta. Vuonna 1989 nuori tyttö, Shoko, siepattiin ja murhattiin, vaikka vanhemmat maksoivat sieppaajille näiden vaatimusten mukaiset lunnaat. Media on kuitenkin saanut vihiä tuonaikaisista poliisin virkalaiminlöinneistä, jotka saattoivat aiheuttaa rikoksen lopputuleman ja uhkaa nyt boikotoida mediahiljaisuudella tulevaa poliisivirkamiehen vierailua. Mikamilla riittää siis uudessa tehtävässään setvittävää.
Samanaikaisesti omassa elämässään Mikami kamppailee raskaiden asioiden kanssa. Hänen teini-ikäinen tyttärensä Ayumi on karannut kotoa. Näin ollen Mikami pelkää jokaisen poliisityössä vastaan tulevan kuolleena löytyneen teinitytön olevan hänen oma tyttärensä. Raskasta jatkuva epätietoisuus on myös Mikamin Minako-vaimolle. Mikamin tyttärellä on ongelmia kehonkuvansa kanssa, joten pelko oman tyttären kohtalosta on aiheellinen.
Tapaus 64:een liittyvät mysteerit, poliisin viestintälaitoksen kiemurat ja maan sisäpolitiikka sekä Mikamin oman elämän murheet muodostavat kiinnostavan juoniyhdistelmän tälle rikosromaanille. Se on monella tapaa hyvin epätyypillinen dekkari. Samalla sen vahvuudet muodostuvat myös heikkouksiksi. Varsinaisten rikosten sijaan tarinassa on annettu paljon tilaa poliisin viestintäosaston sisäisille politikoinneille ja kiemuroille. Mediayhtiöiden ja poliisin välinen suhde tarinassa – ja Japanissa – on ehdottomasti kiinnostavaa, mutta laajuudessaan myös välillä puuduttavaa. Huomaan lukevani kirjaa kuitenkin kuin perinteisempää dekkaria – ja dekkarilta kaipaan rikoksia ja niiden selvittämistä.
Toisaalta varsinaisen rikoksen, 64-tapauksen, mysteerikin etenee tarinassa kutkuttavasti ja onnistuu myös yllättämään. Ehkä siksi lähes 800-sivuisen järkäleen jaksaakin kahlata läpi hyvin, kiitos myös selkeän sujuvan tekstin. Japanin kieltä ja kulttuuria tuntemattomille romaanin erittäin runsas henkilögalleria ja erityisesti sen lukuisat Mi-alkuiset nimet (Mikami/Mikumo/Minaki – vain muutaman esimerkin mainitakseni) vaativat skarppausta. Samaan aikaan japanilaisen kulttuurin tavat niin kielessä kuin käyttäytymisessäkin tuovat oman mielenkiintoisen lisänsä perinteisten länsimaisten poliisitarinoiden kuluttajille.
Osallistun kirjalla Helmet2020-lukuhaasteeseen #7 (kirjassa rikotaan lakia).
Hideo Yokoyama: 64
Rokuyon
Suom. Markus Mäkinen
2019 (2012), Bazar
764s.
Kansi: Satu Kontinen
Sivumerkkejä 