Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa

Saara on perinteinen kotiäiti 1950-luvun Suomessa. Hän on vastikään muuttanut miehensä Juhanin ja poikansa Eliaksen kanssa Helsinkiin, jossa päivät kuluvat Eliaksen kanssa touhutessa.

Säädyllinen ainesosa -kansikuva

Aina herättyään Saara tunnusteli ensimmäiseksi pelkojaan. Hän levitti ne eteensä kuin viuhkan.”

Uutta mielenkiintoa arkeen tuo yläkerran itsellinen, maailmaa nähnyt nainen, Elisabeth, jonka itsenäisyyttä ja elämää Saara ihastuneena seuraa. Elisabeth järjestää boheemeja kutsuja, valmistaa mitä herkullisimpia ruokia ja edustaa monella tapaa sellaisia seikkailuja, joista Saara tylsähkössä arjessaan vain haaveilee. Elisabeth puolestaan kirjoittelee pitkiä kirjeitä eräälle Izzylle Ranskaan. Pian selviää, että Elisabethilla onkin jännittävä salaisuus – hän toimii vakoojana.

Elisabethin ruokaharrastus tunkee jonkinlaiseksi kehikoksi tarinalle. Jokainen luku on nimetty mitä ylellisimpien ja herkullisimpien ruokalajien mukaan. Ehkä ruoka toimii tarinassa jonkinlaisena metaforana kahden päähenkilönaisen välillä – toisaalta suurta nautintoa ja kulttuurista vedenjakajaa, toisaalta perinteisen kotiäidin peruskauraa. Ylitsepursuava ruokanautinnoilla ilkamointi kuitenkin enemmän hämmentää tätä sekavaa soppaa, vaikka sinänsä ruoat kytkeytyvätkin Elisabethin tarinan vaiheisiin perustellusti.

Apupojat kuljettivat vieraiden laukut vierashuoneisiin, ja Reetta Murros huomasi, että illan viileydestä huolimatta hiki valui pitkin hänen selkäänsä. Jokaisella emännällä on se juhlansa, hän ajatteli. Ne, joita varten tuntee ponnistelleensa koko elämänsä. Yksi täydellinen ilta, jolloin kaikki kulkee niin kuin sveitsiläisen kellon koneisto. Jolloin kohokas ei läsähdä, kastike ei paakkuunnu eikä kukaan aloitteleva apupoika ala tyrkyttää paistivatia vahingossa arvovieraan vasemmalta puolelta.”

Kiinnostavia sinänsä ovat tarinan kahden päähenkilönaisen väliset erot ja heidän välinen suhteensa. Alleviivaavasti Saara ja Elisabeth ovat kuin toistensa vastakohdat, mutta silti he vetävät toisiaan vahvasti puoleensa. Ajankuva on Parkkisen romaanissa osuva: 1950-luvulla naisella oli vielä vahvasti määritellyt roolinsa, vaikka ne saattoivat olla sinänsä toisistaan kovasti poikkeaviakin. Silti hyppely näiden roolien välillä oli vaikeaa.

On kolmenlaista itkua, Maman sanoi. Itku menetetystä rakkaudesta, itku kasarista saadusta palovammasta ja itku sipulista. Kaikki ne ovat turhia. Tulee uusia rakastettuja, iho paranee ja sipulin leikkaamiseen auttaa, kun veitsi on terävä ja leikkuulaudan viereen sytyttää kynttilän.”

Parkkisen romaani on omituinen sekoitus vakoojajännäriä, romanttista rakkausromaania, feminististä sankaritarinaa, yläluokkaista kulinarismia ja yhteiskuntahistorian murroskohtia. Sinänsä Parkkisen kieli on sujuvaa ja vivahteikasta, lauseet tarkasti rakennettuja. Juonellisesti romaani kuitenkin tuntui yrittävän olla kaikkea ja vähän enemmän, samaan aikaan, ja jäi siksi itselleni epätasaiseksi lukukokemukseksi.

Osallistun kirjalla Helmet2020-lukuhaasteeseen #41 (kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan).

Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa
2017, Teos
335s.
Kansi: Jussi Karjalainen

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s