Johannes Ekholm: Planet Fun Fun

Johannes Ekholm on tullut tunnetuksi eräänlaisista milleniaalien sukupolvikokemuksia yhteennitovista aikalaisteoksistaan, kuten romaanistaan Rakkaus niinku ja Kaspar Hauser -teatteriesityksestä. Planet Fun Fun jatkaa samojen teemojen parissa, nykyajan elämänmenoa kommentoiden, hyväosaisten nuorehkojen aikuisten näkökulmasta.

Planet Fun Fun -kansikuva

Nimensä teos on saanut 1990-luvun suositun keravalaisen sisähuvipuiston mukaan, joka toimi myös aikansa nuorison alkoholikokeilujen näyttämönä suosittujen iltadiskojensa ansiosta. Aikansa toiveiden ja odotusten rakettimainen huippu, kitchiä lähiöromantiikkaa ja sittemmin väljähtynyt, hieman nolo muisto – ehkä Ekholmin allegoria viittaa kaikkiin näihin ulottuvuuksiin nimivalinnallaan.

Ekholm leikittelee uusimmassaan jälleen tekstityypeillä. Rakkaus niinku rakentui pitkälti chat-muotoiseen ilmaisuun ja nojasi sosiaalisen median kanaviin. Planet Fun Fun hyödyntää useampia tekstityyppejä, mutta ammentaa jälleen paljon puhekielestä ja vapaasta ilmaisusta. Teksteinä hyödynnetään esimerkiksi haastatteluäänitteitä, sähköposteja ja sanomalehtiartikkeleita. Kerronta pursuaa metatasoja, intertekstuaalisia viittauksia ja sisäpiirivitsejä. Viimeisimmästä käy esimerkiksi tarinassa vilahtava toimittaja Kasperi Haussila – tietenkin Ekholmin oman näytelmän innoittamana. Löytyypä tekstin seasta myös sivuja pitkä alaviite. Tekstityyppien runsaus tuntuu itsetarkoitukselliselta, mutta toisaalta valinta myös alleviivaa teoksen kuvaavan maailman kakofonisuutta onnistuneesti.

Ekholmin tyyli ja käsittelemät teemat tuovat mieleen aikalaiskirjailijat Miki Liukkosen ja Pontus Purokurun, joista erityisesti jälkimmäinen on tyylillisesti lähellä Ekholmia. Liukkonen lähestyy samoja teemoja, mutta taiteellisesti omaleimaisemmin ja syvällisemmin.

Todellisuuden ja erityisesti sosiaalisen olemisen pirstaloituminen, sosiaalisen median vaikutus elämäntyyleihin sekä jo edellisestä romaanista tutut työelämänkritiikki ja prekaarin sukupolven vitsaukset näkyvät teemoina myös tällä kertaa.

Mistä kirja sitten kertoo? Ainakin on tapahtunut jonkinlainen rikos. Kaapelitehtaan edustalla ollut ympäristötaideteos on tuhottu, kun joku on ajanut teoksen päälle autollaan. Teoksen omistaja, valokuvakeskus ZCPN, joka on kytköksissä energiajuomatehdas Zalgoon, muuntaa tapahtuman näyttäväksi pr-tapahtumaksi hashtageineen kaikkineen ja tuntuu käärivän tilanteesta irti kaiken saatavan. Onko Zalgo siis koko tempun takana? Vai onko sen taustalla vasemmistoryhmittymä Elysium? Poliisi ryhtyy selvittämään asiaa.

Romaanin ensimmäinen osio keskittyy pitkälti rikoksen ympärille ja valokuvakeskuksen markkinointihypeen. Toisessa osassa taas sukelletaan vasemmistoanarkistien kommuuniin, jossa pohditaan taas markkinatalouden syvintä olemusta. Jos ensimmäisessä osassa sivellään pintaa, toisessa raaputetaan sitä huolella syvemmältä. Kommunin asukkaiden Timon ja Jukan suilla erityisesti.

Kolmannessa osassa pyritään kaiketi tuomaan tarinoita yhteen ja sitomaan jonkinlaisia juonellisia yhteenvetoja. Dekkarimainen rikoksen selvittely palauttaa jälleen mieleen Miki Liukkosen.

Romaaniin on sekoitettu myös Finlandia-palkinnon voittava teos Joutilaisuus, joka on lähes 900-sivuinen teos täynnä tyhjiä sivuja, vailla yhtään tekstiä. Idea ei ole kovin omaperäinen ja haiskahtaa jälleen sisäpiirivitsiltä, vaikka siitä pitkälle vietynä saa myös ihan nokkelaa huumoria revittyä.

Henkilöhahmot tarinassa ovat enemmän tai vähemmän sekavia tyyppejä, joskin karikatyyrimäisyydessään myös humoristisia. Zalgon markkinointipäällikkö Willy on kuin karikatyyri nonsense-konsultti-viestintähemmosta, joka on sisäistänyt markkinointi-diibadaaban ytimiään myöten. Mukana ovat myös hänen tyttöystävänsä Linda ja valokuvakeskuksen kuraattori Kaarina.

”’No niin. Mä sanon ensin mitä uutta on tullut sitten viime näkemän. Me halutaan olla Criticool. Tää linjaus on tullut vuodenvaihteessa Z-Marketing Europelta, eli meidän bränditoimistolta. Näyttelyn pitää tietenkin olla linjassa sen kanssa. Tietääks kaikki mitä tarkoittaa criticool? Critical ja cool. Criticool. Onko epäselvää?’”

Markkinavoimat jylläävät ja pieni ihminen vikisee, on jonkinlainen poliittinen lausuma, jonka riveiltä ja niiden välistä voi erottaa. Ekholm tarjoaa ajankuvaa, jossa todellisuus pursuaa meemejä ja sosiaalisen median ohipuhuvaa debattia, turhautuneita ja päihteisiin kiinnittyviä ihmisiä sekä yhteiskuntajärjestelmän, jossa raha ja valta määrää.

Mut just tällasessa epävarmuudessa ja jatkuvassa kaksoispinteessä eläminen, monen ristiriitaisen asian sietäminen samaan aikaan, on meidän asemassa olevien olemista määrittävä ominaisuus. Ahdistuksessa eläminen valmistaa sua ultimaattisen epävarmuuden sietämiseeen, se opettaa sut elämään maailmassa, jonka ainoa varmuus on ettei mistään ole varmuutta. Heikkoutesi on supervoimasi.”

Tarinan juonilankoja olennaisempaa onkin se maailma tai todellisuus jota se yrittää kuvata. Elämän ja kommunikaation pirstaleisuus erottuu paitsi tarinan muodossa myös jonkinlaisena statementina. Tarina nojaa mielikuviin ja mielikuvien mielikuviin. Aivan kuin se ei voisi sanoa mistään mitään kuulostamatta typerältä, naiivilta tai joltain miltä ei haluta kuulostavan. Syntyy kehäpäätelmä, jossa mitään ei voi tehdä tai sanoa ja päädytään tekemään ja sanomaan sekavaa nonsensea, jossa välissä pilkahtaa epätoivoisia yritelmiä sanoa jotakin syvällistä – siitä ”ei mistään”.

”’Sori, mä jäin vaan miettimään sellasta’, Kaarina keskeytti, ’että viimeks kun puhuttiin, niin oli myös tää ilmastonmuutosteema, niin mä mietin että jäiks se nyt sit pois kokonaan?’ ’Ilmasto, niinku taidettiin puhua, niin se on ehkä jo vähän silleen ohi’, Willy sanoi, ’että siitä on puhuttu mediassa aika paljon jo…’”

Pirstaleisuuden ja jonkinlaisen (some-)kommunikaation kakofonian kuvaamisessa Ekholm on ihailtavan taitava, nokkela ja hauska. Vaikka tarina on jokseenkin sekava, se pysyy kasassa ja pitää sinänsä otteessaan. Kirjasta välittyvä maailmankuva, ihmiskuva ja kuva todellisuudesta on kuitenkin armottoman kyyninen. Siinä ei juuri näy toivonpilkahduksia. Tämä juuri on mielestäni teoksen ongelma. Kyynisyys, elämän epävarmuudet tai järjestelmän rattaissa toivottomasti pyristelevien ihmisten kuvaus ei sinänsä ole pahasta vaan mainio romaaninaihe. Sen sijaan todellisuuden typistäminen jonkinlaiseksi omituiseksi Twitter-muka-metamaailmaksi tuntuu kuitenkin vähän jo nähdyltä ja ennen kaikkea todellisuudesta vieraalta, pintamateriaalilta. Jäin kaipaamaan tämän pinnan vielä syvempää raaputtamista.

Osallistun kirjalla Helmet2020-lukuhaasteeseen #49 (vuonna 2020 julkaistu kirja).

Johannes Ekholm: Planet Fun Fun
2020, Otava
463s.
Kansi: Johannes Ekholm

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s