Leïla Slimani: Kehtolaulu

Ranskalais-marokkolaisen Leïla Slimanin menestysromaanin aloittava virke on yksi kirjallisuushistorian hyytävimpiä ja sen myötä kirja tekee mieli melkein laskea käsistä. Pitkään en siksi pystynytkään lukemaan tätä romaania. Alkujärkytyksestä ja aiheestaan huolimatta romaani kuitenkin myös palkitsee.

Kehtolaulu-kansikuva

Juoni on karmivuudessaan seuraavanlainen: Massén perheen lapsenvahti Louise murhaa hoitolapsensa, yksivuotiaan Adamin ja tämän nelivuotiaan Mila-isosiskon. Miten tähän tilanteeseen on päädytty? Slimanin romaani kuorii tarinan auki perheenjäsenten ja Louisen näkökulmasta. Tarinan keskellä ovat Louisen lisäksi perheen vanhemmat, uraorientoituneet Myriam ja Paul.

Slimani avaa hienosti muutaman ihmisen ympärille rajatun tarinan henkilöitä ja henkilöiden välisiä suhteita. Perheen äiti, Myriam, on töihinsä intohimoisesti suhtautuva lakinainen, jolle äitiys ja perheidyllin rakentaminen ovat osoittautuneet odotettua raskaammaksi. Hän rakastaa lapsiaan, mutta ei erityisemmin nauti äidin roolinsa kaikista puolista.

Myriam ei osannut arvata tulevan mullistuksen suuruutta. Kahden lapsen kanssa kaikki oli hankalampaa: kaupassa käyminen, kylvettäminen, lääkärikäynnit, siivoaminen. Laskut kasaantuivat. Myriam synkkeni. Hän alkoi vihata ulkoilua puistossa. Talvipäivät tuntuivat hänestä loputtoman pitkiltä. Milan oikuttelu kävi hermoille, Adamin jokelteltua oli yhdentekevää. Myriam kaipasi päivä päivältä yhä kipeämmin sitä, että saisi kävellä yksikseen, ja hänen teki mieli huutaa kuin sekopää kadulla. ’Ne syövät minut elävältä’, hän joskus ajatteli.”

Pari päätyy hankkimaan lapsenvahdin. Lähes täydelliseltä vaikuttava Louise tulee siis kuin tilauksesta vastaamaan tähän tarpeeseen. Louise on ahkera ja pitää perheen lisäksi huolta myös kodista. Hän on riittävän näkymätön mutta silti vaikutuksen tekevä. Louise voittaa pian puolelleen paitsi vanhemmat myös lapset. Pian Louise alkaa tuntua kuin perheenjäseneltä, tai ainakin korvaamattomalta. Pian Louisesta on kuitenkin hienovaraisesti sukeutunut kuin ulkopuolinen perheenjäsen, hän kaivautuu niin syvälle Massén perheenjäsenten elämään, että hänestä on vaikea päästää irti, tai päästä eroon.

Häntä katsotaan, mutta häntä ei nähdä. Hän on läheinen mutta ei koskaan tuttavallinen läsnäolo.”

Slimani avaa nopeasti luettavassa mutta silti rauhallisen sujuvasti etenevässä romaanissa tarinaa sekä Massén pariskunnan että Louisen näkökulmista. Kamalalle rikokselle perustuvasta aiheestaan huolimatta romaani ei keskity mässäilemään karmeilla tapahtumilla vaan suuntaa suurimman huomionsa niitä edeltäviin vaiheisiin. Lukijalle avautuu kiinnostavia näkökulmia niin vanhemmuuteen ja perheen ja työn vastakkainasetteluun (erityisesti ranskalaisen kulttuurin näkökulmasta) kuin maahanmuuttajuuteen, luokkaeroihin ja epätasa-arvoon. Kiinnostavaa on erityisesti Slimanin valitsema asetelma, jossa perheen äiti on marokkolaistaustainen kun taas lastenhoitaja-Louise on valkoinen. Ranskassa – kuten monessa muussakin länsimaassa tänäpäivänä – lastenhoitaja on yhä useammin maahanmuuttajataustainen.

Myriam on ehdoton. Hän ei halua pohjosiafrikkalaista hoitamaan lapsiaan. ’Mutta joku sellainenhan olisi vain hyvä’, Paul vakuuttelee. ’Sellainen puhuisi heille arabiaa, kun sinä et kerran halua.’ Myriam torjuu ajatuksen tiukasti. Hän pelkää, että hänen ja hoitajan välille syntyisi sanaton toveruus, liiallista tuttavallisuutta. Että toinen alkaisi huomautella hänelle kaikesta arabiaksi. Kertoa omasta elämästään ja pian vaatia kaikenlaista yhteisen kielen ja uskonnon varjolla. Myriam on aina suhtautunut epäluuloisesti siihen mitä kutsuu maahanmuuttajien keskinäiseksi solidaarisuudeksi.”

Myös äitiyteen ja siihen liittyviin paineisiin ja odotuksiin Slimani kohdistaa tarkan katseensa.

Myriam oli aina ennen kieltäytynyt uskomasta, että lapset voisivat olla menestyksen tai vapauden este. Niin kuin ankkuri, joka kiskoo kohti pohjaa, vetää hukkuneen kasvot mutaan. Havahduttuaan tähän todellisuuteen hän oli aluksi pohjattoman surullinen.”

Slimani punoo juonta taitavan vetävästi mutta ylilyöntejä välttäen. Vaikka tarinassa tapahtuu kamalia ja syyllinenkin on selvillä, keskittyy romaani syyllisen ristiinnaulitsemisen sijaan tuomaan myös hänestä inhimillisyyttä esille. Riipaiseva on esimerkiksi kohtaus, jossa Louise odottaa turhaan, että hänet kutsuttaisiin lapsenvahdiksi, takaisin töihin, kun tarve lapsenvahdille on jäänyt ilmaan roikkumaan. Louise odottaa soittoa, jota ei kuulu, mutta ei epävarmuuden vuoksi pysty tekemään muitakaan suunnitelmia samalle päivälle. Louisen odotuksen, innostuksen ja pettymyksen välinen jännite on kuvattu riipivän tunnistettavasti.

Kaiken kaikkiaan Kehtolaulu osoittaa Slimanin kyvyn suunnata katse tapahtumien ja hirmutekojen taakse, rakenteisiin, olosuhteisiin ja taustoihin sekä ihmisten välisiin suhteisiin. Sen hän tekee kuitenkin sortumatta osoittelemaan tai sen kummemmin syyttelemään, taitavasti ja hienovaraisesti.

Osallistun kirjalla Helmet2020-lukuhaasteeseen #36 (tunnetun henkilön suosittelema kirja).

Leïla Slimani: Kehtolaulu
Chanson douce
Suom. Lotta Toivanen
2018 (2016), WSOY
237s.
Kansi: Martti Ruokonen / Marie Carr

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s