Sarah Crossan: Yksi

Yksi-romaanin kansikuva.

Säeromaani on suomalaisittain kohtalaisen uusi kirjallisuuslaji, joka on viime vuosina kasvattanut suosiotaan erityisesti käännösromaanien muodossa. Säeromaani on kaunokirjallisuuden laji, jossa teksti on säkeiden muodossa eli ikään kuin runomuodossa, mutta kuitenkin romaanikerrontaa mukaillen.

Sarah Crossanin Yksi-romaanissa liikutaan nuorten maailmassa, hyvin periamerikkalaisessa sellaisessa, mutta tarinan päähenkilöiden elämässä on muutoin hyvin epätavanomaiset lähtökohdat. Sen päähenkilöinä on nimittäin siamilaiset kaksoset Grace ja Tippi, jotka vaikeista lähtökohdista huolimatta ovat selvinneet lukioikäisiksi asti. Kirjan alussa Gracce ja Tippi joutuvat vaihtamaan uuteen kouluun, missä he kohtaavat tietenkin paljon uutta: ennakkoluuloja ja ihmettelyä mutta myös uusia ystäviä, itsenäistymisen askeleita, ihastumisia.

Asia on niin että
Tippi ja minä emme ole ihan tavallisia –
meidänlaisia ei näe usein
tai siis
ikinä.”

”’Minä olen Tippi. Tässä on Grace’, Tippi sanoo Jonille
meidän molempien puolesta.
Mutta
minä haluan puhua
itse.”

Kun Tippi sairastuu, tytöt joutuvat kirjaimellisesti elämää suurempien kysymysten ja päätösten äärelle. Lopussa tarina huipentuu huikean tunteelliseksi – välttäen kuitenkin yllättäen liiallisen siirappisuuden. Yksi on yksi harvoja romaaneja, jotka ovat saaneet minut purskahtamaan itkuun.

Ajan kuluessa
todennäköisyys että me
yhtäkkiä vain
lakkaamme
olemasta
nousee
sangen
korkeaksi.”

Crossanin romaanin lähtökohta, siamilaisten kaksosten tarina, voisi houkutella poleemiseen tai mässäilevään kerrontaan, mutta sellaiseen se ei sorru. Se lähentelee toisaalta kepeähköä nuorten high school -romaania, mutta kertoo isoista, yleismaailmallisista teemoista, kuten sisaruuden merkityksestä, oikeudesta omaan identitettiin ja rakkaudesta koskettavasti, hauskasti ja lämminhenkisesti. Tippi ja Grace ovat eläneet aina toisiinsa kiinnittyneinä, mutta kaipaavat myös elämiä erillään ja nähdyksi tulemista omina itseinään.

”’Minä tykkään Picassosta’, sanon.
Se maalaa sisimmän
eikä vain sitä mikä näkyy päälle.’”

Crossan onnistuu kirjoittamaan samaan aikaan höyhenenkevyesti ja ilmat pihalle pullauttaen.

[…]’Me voidaan tehdä mitä tahansa.
Okei?’
Okei’, minä sanon.
Mutta me ei voida ikinä
ikinä
rakastua.
Tajuatko?’”

Olen itse ehtinyt lukea vasta pari säeromaania, mutta molempien kohdalla olen jäänyt pohtimaan, mitä lisäarvoa säemuoto tuo kerronnalle. Ainakin lukemissani käännössäeromaaneissa virkkeet on helppo ajatella tarinaksi myös ilman säemuotoa, ihan vain virkkeinä virkkeiden perään. Säemuoto tietenkin tuo ilmaa virkkeiden ja kappaleiden väliin ja rytmittää tekstiä tavalla, joka tuo siihen samalla kertaa sekä aikaa antaa sanojen painua mieleen että dramatiikkaa ilmaan leijumaan jäävistä ”viimeisistä sanoista”. Toisaalta lyhyet virkkeet ja tiivis ilmaisu riisuvat tekstin kaikesta ylimääräisestä selittelystä.

”’Julkkiksillakaan ei varmaan ole näin rankkaa’, Jon sanoo.,
En osaa edes kuvitella millaista tämä on
teille.’

Tuollaista’, Tippi sanoo
ja osoittaa
naista käytävän toisella puolella ja puhelinta
joka on suunnattu meihin kuin tarkka-ampujan kivääri.”

Säemuoto on siis tehokeino, joka välillä toimii erinomaisesti, välillä tuntuu hieman itsetarkoitukselliselta. Parhaimmillaan se tuntuisi toimivan silloin, kun se kertoo nuorten maailmasta ja vielä erityisesti silloin, jos tarina sivuaa esimerkiksi rap-musiikkia, kuten vaikkapa Elizabeth Acevedon Runoilija X -romaani. Nuorten puhekielen jäljittelyssä säemuoto toimii hyvin. Crossania lukiessani välillä mietin, miksei sama teksti voisi toimia ihan ilman säejaotteluita ja jäin pohtimaan juuri säemuodon lisäarvoa. Onko tekstin ”tauottaminen” keinotekoinen tehokeino saada lauseet kuulostamaan syvällisemmiltä kuin ne ovatkaan? Ehkä paikoitellen näin, mutta – niin tai näin – Crossanin säeromaanissa keskiössä on tarina ja se jättää lämmön pitkäksi aikaa.

Mutta
minä keksin heti
sata kohtaloa
jotka ovat pahempia
kuin elämä Tippin rinnalla,
kuin elämä tässä ruumiissa,
elämä ihmisenä
joka olen aina ollut.”

”’Ei kukaan ole kokonainen’, sanon.
Me kaikki ollaan puuttuvia paloja.’”

Myös Aino Ahtiaisen kansikuva on paitsi visuaalisesti kaunis, romaanin tarinaa ajatellen monimerkityksellisyydessään upea.

Osallistun kirjalla Helmet2020-lukuhaasteeseen #27 (runomuotoinen kertomus, runoelma tai säeromaani).

Sarah Crossan: Yksi
One
Suom. Kaisa Kattelus
2018 (2015), S&S
439s.
Kansi: Aino Ahtiainen

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s