Édouard Louis’n omaelämäkerrallinen läpimurtoromaani iskee luun kurkkuun jo heti ensimmäisessä kappaleessaan:
”Minulla ei ole lapsuudesta yhtään onnellista muistoa. En tarkoita, etten olisi niinä vuosina koskaan kokenut onnea ja riemua. Kärsimys nyt vain on totalitaarista: se tuhoaa kaiken mikä ei sovi sen järjestelmään.”
Romaani kertoo nuoresta Eddy Bellegueulesta, joka kasvaa pienessä ranskalaiskylässä, jossa tiukat sukupuoliroolit elävät vahvasti. Miehet ovat karskeja työläisiä, jotka ryyppäävät ja ratkaisevat ongelmiaan nyrkeillään. Naiset puolestaan hoitavat kodin ja lapset. Jos näiden sukupuolinormien yli liikkuu, on erilainen, eikä erilaisuus ole yhteisössä sallittua.
Eddy on ”erilainen”. Hän ei meinaa mahtua perinteiseen pojan karskiin rooliin vaan on ”tyttömäinen”, herkkä ja tykkää pojista. Omasta poikkeavuudestaan ahdistunut Eddy yrittää kaikin keinoin sopeutua yhteisön odotuksiin, mutta pojan erilaisuus ei jää huomaamatta muiltakaan. Hän saa esimerkiksi koulussa turpaansa päivittäin. Myös Eddyn vanhemmille pojan normeista poikkeaminen on kova pala, eikä tukea perheeltä tule.
Perheellä on tosin muutakin huolenaihetta. Paitsi Eddyn kasvutarinan oman seksuaalisen suuntautumisen löytämiseksi ja hyväksymiseksi ja toisaalta yhteisöstä kivuliaan irtautumisen matkan lisäksi Ei enää Eddy on kuvaus köyhyydestä ja yhteiskuntaluokista. Se on ehkä jopa ennen kaikkea luokkakertomus, sillä suhtautuminen normeista poikkeamiseen, ahtaat sukupuoliroolit ja väkivallan läpileikkaavuus osaltaan linkittyvät luokkaan ja olosuhteisiin. Ja ennen kaikkea siihen, minkälaiset mahdollisuudet ihmisellä on irtautua yhteisöstään, jos se pikemminkin vahingoittaa kuin pitää huolta.
Köyhyys näkyy Eddyn tarinassa niin arjessa, puheessa kuin tapahtumissakin. Kuvaavaa on, että Louis’lla oli aluksi vaikeuksia saada romaanilleen kustannussopimusta, sillä kustantaja ei meinannut uskoa, että romaanin köyhyyskuvaus voisi olla totta kuvaamansa aikakauden Ranskassa. Louisin romaani toimiikin hyvänä muistutuksena siitä, että myös hyvinvoinnin ja rikkaiden valtioissa köyhyys ja sen vaikutukset ennen kaikkea nuorten tulevaisuudennäkymiin on silti monessa kylässä ja yhteisössä aito ongelma.
Väkivallan kuvauksessaan romaani on karu ja siihen sisältyy myös raju kuvaus seksuaalisesta väkivallasta. Väkivalta kulkee osana yhteisön miehiä sukupolvesta toiseen: miehet hakkaavat, naiset kestävät. Koska Eddy on yhteisön leiman mukaan ”tyttömäinen”, hän saa siitä myös osansa. Se aiheuttaa myös häpeää. Hän on niin tottunut hakkaamiseen koulutovereidensa taholta, ettei enää edes pyri väkivaltaa karkuun vaan keskittyy hakeutumaan paikkoihin, joissa väkivallalla on mahdollisimman vähän silminnäkijöitä. Louis kuvaa kylmäävästi väkivallan läpitunkemaa kulttuuria.
”En tiedä olisivatko käytävän pojat kuvanneet käytöstään väkivaltaiseksi. Kylän miehet eivät käyttäneet koko sanaa, se ei kuulunut heidän sanavarastoonsa. Miehille väkivalta oli jotakin luonnollista, itsestäänselvää.”
Kaiken kaikkiaan Ei enää Eddy on koskettava, hienosti kirjoitettu ja rankka kuvaus siitä, minkälaista on kasvaa köyhässä, väkivaltaisessa yhteisössä, joka asettaa kapeat raamit sen jäsenyydelle. Ja toisaalta siitä, miten näistä raameista vapautuminen on elintärkeää.
Osallistun kirjalla Helmet2020-lukuhaasteeseen #21 (pidät kirjan ensimmäisestä lauseesta).
Édouard Louis: Ei enää Eddy
En finir avec Eddy Bellegueule
Suom. Lotta Toivanen
2019 (2014), Tammi
184s.
Kansi: Perttu Lämsä
Sivumerkkejä 