Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin

He hukkuvat äitiensä kyyneliin -kansikuva.

Koronavuodet ovat vaimentaneet julkista keskustelua terrorismista, mutta ajankohtainen ja yhteiskunnallisesti kiinnostava teema on edelleen ruotsalaisen Johannes Anyurun muutaman vuoden takaisen, palkitun romaanin aihe. Terrorismin taustalla olevia rakenteita, asenteita ja seurauksia purkava romaani on hengästyttävä, taitavasti rakennettu ja kirjoitettu teos.

Minkä takia rauhanturvaajat aina epäonnistuvat terroristien kukistamisessa? Koska niillä ei ole käytössään uusinta joukkotuhoasetta: lukutaidottomia maahanmuuttajia, sosiaalitapauksia jotka lisääntyvät kuin #rotat.”

Romaanin tapahtumat sijoittuvat Göteborgiin, nykyhetkeen ja lähitulevaisuuteen. Tarina lähtee liikkeelle vauhdilla, kun kolme nuorta muslimia hyökkää sarjakuvaliikkeeseen, jossa vietetään sarjakuvataiteilija Göran Lobergin profeetta Muhammedia parodioivan sarjakuvakirjan julkistusjuhlaa. Väkivaltaisessa iskussa kuolee kaksi hyökkääjistä, mutta kolmas, nuori, skitsoreniaa sairastava nainen selviää hengissä ja päätyy psykiatriseen hoitoon. Hän on kuvannut iskua suorana myös nettiin. Hoidossa ollessaan häntä lähestyy kirjan minä-kertoja, maahanmuuttajataustainen kirjailija, joka haluaa selvittää, kuka tyttö oikein on ja miksi hän on päätynyt sinne missä nyt on.

Muistan nurmikon märkien sukkieni alla, talon seinien läpi kantautuvan musiikin jumputuksen. Luuletko että sunnamuslimien ja siiamuslimien väliselle konfliktille on olemassa rauhanomainen ratkaisu? Pakottaako sun isä sut käyttämään noin löysiä housuja, vai onko se sun oma valinta? Pitäisikö niidenkin saada äänestää, jotka ei kannata ruotsalaisia arvoja?”

Romaanissa vuorottelevat kirjailijahahmon kertoma sekä myös tytön oma ääni, sillä hän kirjoittaa muistiinpanoja historiastaan ja nykyhetkestä. Kertojiensa äänillä ja tarinoilla Anyuru rakentaa kuvaa siitä, miten tähän on päädytty. Hän kommentoi sekä Ruotsin segregaatiota pönkittävää asuntopolitiikkaa, joka on keskittänyt erityisesti maahanmuuttajataustaisia omiin lähiöihinsä että esimerkiksi uskontoihin ja uskontoundamentalismiin liittyviä teemoja, arjen ja rakenteiden syvällä vellovaa rasismia sekä sitä, miten toivottomuus, ulkopuolisuuden kokemus ja näköalattomuus tulevaisuudesta edesauttavat radikalisoitumista.

Tiesin, että me oltiin Liatin kanssa oltu osa Ruotsia, joka ei ollut Ruotsi, osa jota maa minun ympärilläni oli tarvinnut puhdistaakseen itsensä. Me oltiin oltu Ruotsin kuollutta ihoa ja liian pitkiksi kasvaneita kynsiä.”

Anyuru ei varsinaisesti pyri puolustelemaan terroritekojen toteuttajia, mutta alleviivaa paksulla tussilla syitä niiden taustalla. Väkivaltainen hyökkäys on raju ja sen seuraukset tuhoisat. Samalla Anyuru kuitenkin tuo esille ihmisiä radikalisoitumisen takana ja valottaa, miten jatkuva rasismi ja syrjäyttäminen yhteiskunnasta voi toimia juuri näin: luoda vihaa, joka edesauttaa irtautumaan yhteiskunnasta raa’allakin tavalla. Samalla Anyuru tekee päähenkilöidensä ajatusten kautta näkyviksi ruotsalaisessa kansankodissakin pinnan alla isolla roihulla kytevää rasismia.

Ajattelin sinä talvena sanoja. Esimerkiksi sanaa ruotsalainen. Ne, joita ruotsalaiset pitivät ruotsalaisina, olivat ruotsalaisia. Niin meille opetettiin koulussa tunneilla, joilla käsiteltiin yhteiskunnan arvoja. Minä en ollut ruotsalainen, koska olin muslimi yms. Mutta kuka oli se ensimmäinen ruotsalainen, joka oli päättänyt ketkä saavat olla ruotsalaisia?”

Samalla Anyuru tuo esille kaksinaismoralismia, joka vaivaa koko terrorismikeskustelua. Se on leimautunut vahvasti maahanmuuttajien rikollisuudeksi eikä valkoisten hirmutekoja välttämättä kutsuta terrorismiksi silloinkaan kuin ne sen oppikirjamääritelmän täyttäisivät.

Saman päivän iltana anonyymi bloggari ilmoittautui iskun tekijäksi. Hän kuvaili käyttämiään aseita, minkä poliisi tulkitsi todisteeksi siitä että mies luulutavimmin oli murhaaja. Bloggari kertoi olevansa valkoihoinen ruotsalainen ja ilmoitti tekonsa motiiviksi rasismin, eikä häntä niin ollen kutsuttu mediassa terroristiksi, koska muuten ruotsalaisperheitäkin olisi pitänyt alkaa valvoa ja kuunnella ja vainota.”

Kantaaottavuudesta huolimatta Anyurun teksti välttää paasaamista ja liiallista leimakirveiden heittelyä. Se tuo esille yllättäviäkin näkökulmia ja ajatuksia. Se on ärhäkkä, mutta ymmärtäväinen. Teksti on terävää ja tarina pitää sähäkästi otteessaan, jättäen samalla paljon ajatuksia pohdittavaksi.

Isralla oli tapana sanoa että me elimme aikaa, jolloin jokainen kivi maailmassa oli todistunat niin paljon inhimillistä julmuutta, että se riittäisi räjäyttämään maailman palasiksi.”

Osallistun kirjalla Helmet2021-lukuhaasteeseen #38 (kirja on käännetty hyvin).

Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin
De kommer att drunkna i sina mödrars tårar
Suom. Outi Menna
2018, Otava
303s.
Kansi: Sanna Mander

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s